JOTAIN JOULUISTA SENTÄÄN

Suunnilleen joka toinen päivä olen ollut sitä mieltä, etten halua laitella kotiin mitään ilmiselvän jouluista, mutta joka toinen päivä on taas tuntunut siltä, että ehkä sittenkin jotain kuitenkin.

Onneksi saa ihan itse päättää ja muuttaa mieltänsä niin usein kuin huvittaa. Se(kin) hyvä puoli tässä miesvaltaisessa perheessä on, että todennäköisesti kukaan ei huomaa puuttuuko tai muuttuuko jotain eli ei. Kaikkeen ollaan ihan yhtä tyytyväisiä. 

Alkukuusta alkoi huvittaa kranssin teko, joten keräilin materiaalit ja näpertelin. Puolijäinen poikkisahattu kuusenoksa pilkotti hangen alta lähipolun varrella ja loput ainekset napsin kotikatajista ja -tuijista. Jälkimmäisiä raskin leikellä mielin määrin, mutta katajien kohdalla aina nuukailen.

Valkoiset koristepallerot on muutama vuosi sitten posliinisavesta tekemiäni helmiä. 

Oliskohan ollut elokuun loppua, kun virittelin tuon "hehkulamppu"valosarjan terassille, jossa se on roikkunut näihin päiviin asti ja olin ajatellut, etten sitä sieltä enää pois otakaan. 

Olen ajastanut valot syttymään aamulla pariksi tunniksi ja seuraavan kerran iltapäivällä, kun alkaa hämärtää. Sammuvat sitten illalla samoihin aikoihin kuin mekin. 

En nyt sitten kuitenkaan siinäkään päätöksessä pysynyt. 

Alkoi terassin valmistumisesta (2006) asti katossa roikkunut suuri oksa näyttää jatkuvilla harmailla keleillä niin valjulta pelkillä palloilla koristeltuna, että pyörittelin oksaan sittenkin vanhan valosarjan ja poistin samalla  hehkulamput taustalta sekoittamasta.

Kiitin samalla itseäni siitä, että olen joskus kirjoittanut valosarjalaatikoiden päälle, missä tarkoituksessa olen aiemmin kyseisiä valoja käyttänyt. Ei tarvi arpoa, piisaako pituus, onko sitä liikaa vai jääkö liian lyhyeksi. 

Musta johto on ruma, muttei haittaa, koska valo voittaa.

Seuraavaksi valot sai pihan urhoollinen pikkukuusi, joka sinnitteli tulipalon jälkeen uuteen kasvuun.

Kuusessa tai valosarjoissa ei ole mitään ihmeellistä, mutta näiden kuvien ottamisesta tuli hyvä mieli. 

Kamera on pölyttynyt lipaston laatikossa ikuisuuksia ja olin jo ehtinyt pelätä, etten siitä enää koskaan kiinnostu, mutta nyt oltiin taas kavereita. Vaihtelin jopa linssiäkin välillä ja tykkään kovasti noista valonpisaroista. 

Mitään massiivisia joulusiivouksia en kannata, koska itsensä pystyy väsyttämään viisaamminkin, mutta muutaman mieltä ja silmää häirinneen asian hoidin kuitenkin pois päiväjärjestyksestä.

Maaliskuisesta keittiöremontin valmistumisesta on sen verran vähän aikaa, ettei kaappeihin ole kummoista epäjärjestystä tai muutenkaan siivottavaa ehtinyt kertyä. Joskin kiitos siitä kuuluu myös vuosi vai olisko peräti kaksi sitten suorittamalleni rankan käden karsintaoperaatiolle. 

Sitä vaan ihmettelen, miten on mahdollista, että haarukka-veitsi-lusikka- ym. lokerikot eivät pysy puhtaana, vaikka kaikki mitä niihin laitetaan, on suoraan pesusta tullutta. Jotain murusia niihin jostain tuntuu tarttuvan ja lopulta liiskaantuvan, mutta oli kuitenkin aika iisi operaatio näiden putsaus. Muuta ei keittiössä listalla juuri ollutkaan. Paitsi jääkaappi, jonka siivousta jahkailin ainakin kuukauden päivät ja lopulta siihen meni varmaan maks. puolisen tuntia. Hävettävän paljon kyllä oli pelkkää poisheitettävää. Jälleen kerran. 

Myös kylppärissä on pakollisten purkkien ja purnukoiden järjestys säilynyt niin hyvin, että ilahduttaa edelleen jokaikinen päivä. Erityisesti aamuisin, kun voi vaikka silmät kiinni ottaa laatikoista sen mitä tarvitsee. Kaikella on niin selkeä paikka. 

Huomasin, että olen kokolailla tasan vuosi sitten ottanut kuvia kylppärin järjestyksestä tehdäkseni aiheesta kokonaan oman postauksensa, mutta on jäänyt pelkäksi aikomukseksi. Ehkä joskus sitten, mutta vannomatta paras niinkuin on tullut moneen kertaan todettua. 

Putsailin laatikot ja pesin samalla koko kylppärin.

Tilanjakajan päälle laittamani valosarja on vanhaa mallia ajalta ennen ledejä. Muuntaja tuntuu kuumenevan sen verran, etten  uskalla sitä jättää päälle silloin, kun ollaan itse poissa. Varmaan hätävarjelun liioittelua, koska sellaisia ne valosarjat ennen oli, mutta mieluummin olen liian varovainen kuin en ollenkaan. 

Olin vakaasti päättänyt, että yhtään uutta valosarjaa tai mitään muutakaan en osta, mutta sorruin kutienkin tuohon yhteen isoon lasipalloon. Ajattelin, että sopii kylppäriin perinteisesti penkillä maljakossa olevan männynoksan pariksi, mutta en nyt sitten oikein tiedä. Pallo on kyllä kaunis, vaikka pimeässä otettu kuva onkin huono. Ehkä tuo koristeellisuus ei vaan sittenkään ole oma juttuni, vaikka pallon just siksi ostinkin. Vastapainoksi kaikelle simppelille, johon mm. allaoleva lempihyllyni Lempi-hylly kuuluu.

Hylly on vintin portaikossa ja tykkään siitä ihan tosi paljon, koska siihen saa ihan parilla pienellä jutulla tehtyä erilaisia asetelmia, joista suosikkini on tuo yläkuvan syksynsävyinen kokoonpano, jonka taustalla oleva puu"taulu" on oikeasti pannunalunen. 

Oksaa ja tuikkua vaihtamalla siitä sai talvisemman version, joka on ihan ok sekin. Joskaan kynttilää ei oikeasti uskalla tuossa noin lähellä oksaa polttaa, enkä ole onnistunut löytämään yhtään luonnollisen väristä ledituikkua. Kaikki on olleet liian keltaisia.

Sensijaan parhaita pöytämallin led-kynttilöitä ei enää juuri erota aidoista ja niitä meillä onkin pitkin kotia ajastettuna syttymään neljän maissa iltapäivällä ja sammumaan kympiltä, kun mennään nukkumaan. On kiva tulla töistä kotiin kynttilänvaloon ja illalla taas toimivat hyvänä valomerkkinä. 

Ilmapallojäälyhtyjäkin askartelin, mutta niiden kauneus on katoavaista. Kirkkaista lyhdyistä tuli ensin nollakelillä tuollaisia mattakuvioisia ja parhaillaan keli on sen verran plussalla, että kohta niistä on jäljellä pelkät lätäköt.

Joulukorttiaskartelu jäi puolitiehen eli yhtään korttia ei valmistunut, mutta tuo yläkuvan aihio oli todella mielenkiintoinen ja inspiroiva tehtävä, joka toteutettiin vuoden viimeisellä kalligrafiatunnilla.

Kuviot on tehty kloriittiin kastetulla puulastalla ja tekstit kloriittiin kastetulla hiusterällä paperille, joka on ensin pohjustettu musteen ja mustan vesiliukoisen petsin yhdistelmällä. Tähtisumu on hammasharjalla roiskittua kloriittia.  

Arkista oli tarkoitus leikellä palasia ja liimata niitä haluamansa muotoisille paperista taitelluille korttipohjille, joihin sitten kaveriksi kauniilla käsialalla kirjoitettua tekstiä.  

Auringonvaloa on täällä nähty viimeksi Itsenäisyyspäivänä, jolloin kävin pitkästä aikaa tutun järven rannalla katsomassa, kun aurinko laskee. Oli todella kaunista, mutta niin kylmää, että jäätyi sormet, joten kuvasaldo jäi varsin pieneksi.

Illalla Itseänäisyyspäivän vastaanottoa katsellessani muistin oman tummansinisen paljettimekkoni, jonka ompelin 23 vuotta sitten, kun juhlittiin isolla porukalla pikkujouluja Milleniumin merkeissä Vanajanlinnassa. 

Oli sen verran merkittävä tapaus, että olen sitä kunnioittaakseni nähnyt isosti vaivaa haastavan kankaan kanssa ja vielä vuorittanutkin mekon niin huolellisesti, etten enää varmasti edes osaisi.

Kaivelin sen kellarin kaapista hääpukuni vierestä esiin ja ihan vitsillä päätin kokeilla, mihin asti vetskari menee kiinni.

Olin varautunut puoliväliin, mutta mekko solahtikin päälle yhtä hyvin kuin ennenkin. Tuli jotenkin ihan älyttömän juhlava olo ja melkein harmitti, ettei ollut Linnaan mitään asiaa.

Tepastelin siinä sitten mekko päällä telkkarin edessä ja pakotin ukkelin ihailemaan paljetteja, vaikka olisi  mielummin katsonut jääkiekkoa.

No joo, se oli semmoinen juttu se, mutta pienestä sitä voi tulla kuitenkin iloiseksi.

Nyt ilahdutan itseäni juomalla kahvia ja syömällä palan tekemääni taatelikakkua tarjottimelta, jolle katoin oikein kynttilän ja katajanoksan ihan siitä ilosta, että oli kiva kirjoitella.

Tänä vuonna jouluvapaata on tuplat pariin viime vuoteen verrattuna eli yhden sijasta kaksi arkipäivää viikonlopun jatkoksi. Itselleni kiva, mutta perheen yksinyrittäjille arkivapaiden palkka on pyöreä nolla, joten en itsekään haikaile sen enempiä lomia. Niitä on tässä viime aikoina riittänyt olosuhteiden pakosta muutenkin. 

Joulun tärkeimmän ja samalla ainoan saamani tehtävän olen jo hoitanut eli tilannut valmiiksi paistetun ja siivutetun kinkun läheisestä Maatilakauppa Makulihasta, joka on pelastanut itseni kinkunpaistopainajaiselta jo vuosia. Ei vaan onnistunut se homma meikäläiseltä koskaan, vaan perhe kitui nälissään, kun kinkku ei ottanut kypsyäkseen ja mies polki joka joulu lähi-Siwaan ostamaan uuden paistomittarin, kun epäiltiin siinä olevan vikaa. Ei ollut. 

Toinen ehdoton jouluntuoja on kuusi, joka on vielä hankkimatta ja joka meillä tuodaan sisälle aikaisintaan aatonaattona. 

Ja vielä kun käännetään ruokapöytä toisinpäin, lisätään pari jatkopalaa, pöytäliina ja jouluinen kukkakimppu, kaikki on niitä tärkeimpiä eli ihmisiä vaille valmista.  

Kuva on viime joululta, mutta kimppu tuskin tulee tänäkään vuonna tästä juuri muuksi muuttumaan.

Hyvää joulun aikaa <3. Se on äkkiä ohi. 

KOLMEN PÄIVÄN PIKAJOULU PAKETTIIN JA KATSE ETEENPÄIN

Jouluun näköjään pätee omalla kohdallani sama kuin moniin muihinkin ennalta tiedossa oleviin tapahtumiin (joita itselläni tosin on aina vaan vähemmän ja vähemmän, koska olen harmittavankin huono sitoutumaan aikatauluihin, vaikka kyseessä olisi kivoja vapaaehtoisia juttuja).

Mitä enemmän etukäteen tuntuu siltä, että nyt ei oikein jaksaisi, ja mitä vähemmän lataa mieleensä minkäänlaisia positiivisia ennakko-odotuksia, sitä varmemmin on aidosti mukavaa. Niin kävi nytkin. 

Jostain joskus luin, että kukkakuva postauksen alussa on epäkiinnostavin mahdollinen, 

mutta uhmaan sitä nyt kuitenkin. 

Aatonaattoa edeltävään päivään mennessä en ollut tehnyt joulun tai edes siihen liittyvän tunnelman luomisen eteen yhtikäs mitään, vaikka oikeasti olisin halunnut. Silloin innostuin kuitenkin vähän siivoilemaan peittääkseni samalla hermoiluani jäätävän tihkusateen liukastamista keleistä, joissa tiesin toisen pojista luistelevan pitkän matkan takaa pyhiksi kotiin.

Siivoilusta tuli heti vähän parempi fiilis ja päätin sittenkin kävellä ostamaan kuusen, joka sekin oli vähän harkinnassa jättää tänä vuonna väliin. Ajattelin, että valkkaan sellaisen pienen, jonka voi laittaa olkkarin pöydälle (testasin mittaa seisomalla itse pöydän päällä), mutta kaikkein pienimmissä oli myös kaikkein vähiten oksia, joten päädyin välimalliin. Liian iso pöydälle ja vähän liian pieni lattialle, mutta kuusi mikä kuusi. Muuten oikein kaunis kuitenkin ja tuoksuikin poikkeuksellisesti ihan kuuselle. Nykyään sekään ei ole enää saletti.

Astetta jouluisempi kimppu ja pellavainen liina ruokapöydälle ja se on siinä.

Nuorempi poika päätti siirtää omaa tuloaan aattoon, koska torstaiaamun vesisade muuttui hetkessä ihan hervottomaksi lumipyryksi ja sitä mukaa korkeiksi kinoksiksi, joiden perässä aurauskalustolla ei ollut mitään mahdollisuuksia pysyä.

Tarvoin itse siinä umpihangessa kukkakauppaan. Muutama kilometri tuntui nälkäisenä ja liian lämpimissä vaatteissa lähinnä maailmanympärysmatkalta.

Tässä on satanut vasta jonkun aikaa, mutta silti vaikea uskoa, 

että aamulla taivaalta tuli vettä ja vihreä nurmikko pilkotti näkyvissä.

Olin kiitollinen, ettei oltu tien päällä matkalla vaikkapa Lappiin. Oli taatusti stressavaa matkantekoa kaikilla, jotka olivat. Sen verran hurjalta uutisten kelikatsauksissa näytti.

Huurteisten puiden latvuksissa pilkottaa sydän.

Jokivarren postikorttimaisema.

Jouluaaton Hesarin pääkirjoituksessa kuvattiin osuvasti sitä, millaista joulu pahimmillaan voi olla, jos siihen liittyy jouluraivoa. "Se on sitä, että joulun muotoja yritetään täyttää niin tiukasti, että kaikkien hermot kiristyvät ja ilmapiiri synkkenee. Pahimmillaan edessä voi avautua jouluhelvetti, jossa kaikilla on paha mieli, mutta joulu yritetään suorittaa läpi lasten tai sukulaisten takia"

Meni ihan kylmät väreet tuosta, koska muistissa on omallakin kohdallani muutamia vastaavan kaltaisia kokemuksia. Ei kuitenkaan niin pahoja kuin psykologi ja tietokirjailija Pekka Saurin (jonka kanssani samaa ikäkaliiperia olevat muistavat ehkä parhaiten Yöradiosta) muisto siitä, kuinka joulu luhistui hänen lapsuudenkodissaan yleensä aina ratkaisevalla hetkellä. "Nyt se perkeleen joulurauhan julistuskin ehti mennä" kuvaili Sauri isänsä huutoa, kun perhe ei ollut ehtinyt kello kahdeksitoista television ääreen.

Huhhuh.

Joulun pikakattaus syntyy helpoksi havaitulla ja meidän näköisellä koristelulla, johon kuuluu muutama pihalta haettu havun oksa, kynttilät ja hentoinen valosarja. Tänä vuonna myös muutama tuollainen puukoriste, joita olin ajatellut kuuseen, mutta päätyivätkin pöydälle.

Kinkun(siivut) olin tilannut läheiseltä maatilakaupalta jo aiemmin, mutta muut ruuat hankittiin pojan kanssa yhden pysähdyksen taktiikalla.

Tarkoittaa sitä, että käytiin ruokakaupassa tasan kerran ja päätettiin, että sitä syödään, mitä sillä reissulla ostoskoriin päätyy ja siinä se. Mitään ostoslistaa meillä ei ollut, koska päässäni ei ollut valmiina mitään suunnitelmaa ja listan väkisin keksiminen on itselleni ihan liian työlästä. Ainoastaan kaksi muistettavaa asiaa oli, sinappi ja ketsuppi (joka ei sinällään liity jouluun, mutta oli loppu), joista tärkeämpi eli sinappi muistettiin, mutta ketsuppi jäi kauppaan.

Lautaset ja lasit on eri kuin arkena, mutta olen todennut, että miesvaltaisessa pöydässä on turha kikkailla kangasserveteillä tai muulla ylimääräisellä. 

Ruokaa oli just sopivasti, koska hävikkiä ei jäänyt yhtään, eikä myöskään tullut ähky. 

Mies toi leipomolta muutaman joulutortun ja itse ostin sokerikuorrutetta & omia suosikkejani ranskalaisia pastilleja siltä varalta, että innostun koristelemaan kaupan valmispipareita, mutta en näköjään innostunut tai oikeastaan edes muistanut koko asiaa. 

Aattona oli ihan superkaunis kävelykeli. Siltakaan ei näytä niin rumalta kuin tavallisesti.

Kuusi sai koristeekseen vain kynttilät ja muutaman vihreän pallon.

Mies on jo pitkään puhunut, että haluaisi teettää DVD:n meidän häävideosta, jonka edesmenneen äitinsä puoliso kuvasi jättikokoisella, olkapäällä kannateltavalla kameralla VHS-kasetille vuonna -93. Ei olla uskallettu katsoa videota vielä kertaakaan, koska epäiltiin, että nauha voi pätkäistä samantien poikki, kun samaiselle kasetille oli aiemmin äänitetty anopin suosikkiohjelman Kauniiden ja rohkeiden jaksoja useaan otteeseen toinen toistensa päälle.

Jouluna päätettiin kuitenkin viritellä vanhat videot telkkariin, mutta ei käynytkään ihan tosta noin vaan, koska tekniikka on tässä välissä muutamaan otteeseen ehtinyt muuttua (ihme homma). Löydettiin kuitenkin tarvittava välikappale läheisestä liikkeestä ja saatiin reality-joululeffa toimimaan. Olikin melkoisen tunteita herättävää katseltavaa ja välillä piti pyyhkiä kyyneleitä ja välillä nauraa, kun videolla vilahteli pojillekin tuttuja hahmoja, jotka näyttivät edelleen osin ihan omilta itseltään, mutta 90-luvun alun asusteineen samalla ihan sen ajan elokuvista tutuilta aikansa kuvilta. 

Löydettiin myös muutama muu nostalginen video, jonka olemassaoloa kumpikaan ei muistanut, mutta joissa pojat olivat pieniä ja kotikin kovin erilainen. Ihanat löydöt kerrassaan, vaikka kuvan laatu toki on mitä on ja kuulemma entisestään heikkenee DVD:lle kopioitaessa. (Oli myös hyvä, ettei mies lähtenyt levyä omatoimisesti teettämään, koska työn alle olisi päätynyt väärä kasetti, joka sisälsi mm. formuloita vuodelta -94 :). Olisi siinä ollut tekijällä ihmettelemistä.)

Muuten oltiin kotona nelistään, mutta poikettiin lapsuudenkodissa kuitenkin. Isälle vein lahjaksi yhden noista tekemistäni puulusikkahommeleista, koska tiesin isän siitä tykkäävän. On itse taitava puuseppä ja arvostaa kaikkea käsityötä, joten on helppo lahjottava.

Olkihimmelin tein isälle muutama joulu sitten ja siellä se kiikkuu kesät talvet edelleen. 

Toinen pojista toivoi uutta korkeareunaista paistinpannua, mutta muuten tuli molemmilta sen verran jämpti lahjojenostokielto, että katsoin parhaaksi noudattaa sitä. En ihan, mutta melkein. Antamisen ilo on ehkä itsekästä, mutta molemmat saajat kyllä ihan aidosti ilahtui myös niistä parista lahjasta, jotka aattona kävin ostamassa.

Itse sain pojilta aivan antajiensa näköiset yllättävät lahjat. Toiselta kauniin ja toiselta käytännöllisen. Molemmat rakkaudella valittuja ja kovin mieluisia.

Joulupäivän aurinko ei täällä näytäytynyt, mutta luminen harmaus kuvasti ehkä paremmin sitä tunnetta, joka tuli siitä, että molempien poikien piti jo silloin lähteä ajelemaan takaisin nykyisiin koteihinsa.

Tapaninpäivänä kannoin kuusen kuistille, jossa se nyt aamun ja iltapäivän pimeisiin tunteihin ajastettuna valaisee. 

Hetken vielä nautin näistä heijasteista keittiöstä käsin, mutta itseni tuntien tiedän, että kohta jo kyllästyn ja käärin valosarjat takaisin kaappeihin odottamaan seuraavaa talvea.

Kuvan oksa on roikkunut katossa koko sen 16 vuotta, jonka lasiterassi on ollut olemassa. Alkuaikoina ripustelin siihen keväisin muutamia simppeleitä pääsiäiskoristeita tai toukokuisia valkovuokkoja pieniin maljakoihin, mutta sittemmin se on ollut omaa laiskuuttani ihan oksana vaan ja muuttunut vähän näkymättömäksikin, koska kuuluu niin olennaisesti kalustoon. 

Liina on pysynyt sen verran puhtaana, että saa vielä jatkaa pöydällä, johon jätin myös muutaman kynttilän työaamujen tunnelmaa nostattamaan. 

Kupissa on maidotonta luumurahkaa, jota muistin tehdä vasta tapanina. (Jos jotakuta sattuu simppeli resepti kiinnostamaan, niin suht isoon kulholliseen tarvitaan 1 purkki Alpron mautamatonta "Greek style plain, high in protein" soijarahkaa, purkki soija- tai kauravispiä vaahdoksi vatkattuna ja purkki luumumarmeladia. Kaikki sekaisin ja siinä se).

Nyt tuntuu siltä, että kaikkinensa vain kolme päivää kestänyt joulu on nyt loppuunkäsitelty ja on taas aika keskittyä muuhun. 

En koe mitään uudenvuodenlupauspakkoa, mutta olen kovasti koittanut miettiä, mitä tulevalta vuodelta toivoisin. Tai siis lähinnä mitä mahdollisesti uutta kivaa tai kehittävää keksisin, mutta ei ole tullut vielä ainakaan mitään mieleen. Tuntuu, että omassa elämässä kaikki on tällä hetkellä sopivasti tasapainossa ja mallillaan (paitsi että nyt kun sanon tämän ääneen, tapahtuu todennäköisesti jotain, mikä romuttaa kaiken).

Kauniita loppuvuoden päiviä ja kuulumisiin taas, kun siltä tuntuu.

HELPOSTA HANKALAAN (KARSINTAA, OSA 2)

En muista marraskuusta äkkiseltään mitään, eikä sen väliäkään, koska tämän raportoinnin alla olevan karsintaprojektin kannalta joulukuu on oleellinen. Silloin siivosin 23 päivänä putkeen, mikä on jotain, jonka epätodennäköisyyden puolesta olisin ollut vielä vähän aikaa sitten valmis lyömään vetoa suuriakin summia. Onneksi kukaan ei moista ehdottanut, koska nyt olisin joko rahaton tai edelleen ahdistunut sotkuista.

Inspiraation hommaan sain Instagramissa, jossa olen jo jonkun aikaa seurannut ammattijärjestäjä Laura Holmströmiä, joka on mainio jalat maassa-tyyppi, jonka tyyliin tykästyin heti. 

Tilasin Lauran järjestysjoulukalenterin, joka toimi niin, että sähköpostiin kilahti joka päivä uusi luukku sisältäen kyseisen päivän järjestelykohteen ja Lauran vinkkejä sen ympärille. 

En vielä tilauksen klikattuanikaan ollut ollenkaan varma, ehtisinkö kaikkia luukkuja "aukomaan", mutta loppupeleissä kalenterilla oli suorastaan käänteentekevä merkitys niin monessa mielessä, etten olisi voinut ennalta arvata. 

Joskin ajoitus oli myös täydellinen. Joidenkin kaappien sotkuinen sisältö oli ahdistanut jo niin kauan, että jonkunlainen viimeinen mitta oli tullut  täyteen, mutten vaan saanut aloitettua, vaan aikani sotkuja tuijoteltuani lamaannuin ja laitoin kaapin tai laatikon takaisin kiinni.

Mutta avot, Lauran avulla rupesi homma käymään ja ensimmäisen luukun takaa paljastui onneksi suht helppo tapaus eli jääkaappi.

Kaikki kaapista ulos, pesu miedolla astianpesuaineella ja aiai, ei olisi tehnyt mieli laittaa sisälle enää mitään. Eikä sinne kyllä paljon laitettavaa jäänytkään, kun kaikki kauan sitten avatut oliivi- sun muut sillipurkit tai muuten vaan jo ennakkoon ikuisesti syömättä jääviksi tuomitut oli karsittu pois. Ei kuitenkaan heittämällä roskiin noin vaan, vaan lasipurkit lasinkeräykseen, korkit metalleihin ja kaikinpuolin kunniallisesti kierrättäen. Siitä tulee muuten ihan älyttömän hyvä mieli, sen totesin monta kertaa matkan varrella.

Miehelle stailasin tuon vasemmanpuoleisen, mutta pilasin sittemmin idyllin noilla omilla vihreilläni, jotka sattuivat olemaan kohtuullisen kuranttia syötävää, eikä edes lehtikaali ollut ehtinyt kellastua niinkuin aina välillä käy.

Yllä on pino Orthexin Smartstore Compact-sarjan laatikoita, joista Laura vinkkasi ja joista tuli kertalaakista ehdottomia suosikkejani. Niitä saa muistaakseni viidessä eri koossa (en tarkistanut, mutta viittä kokoa olen itse ostanut, osan kirkkaina ja osan valkoisina, osan kansineen ja osan ilman). Systeemi on suorastaan nerokas, koska kaikki osat sopivat keskenään yhteen ja niitä voi näppärästi pinota erilaisiksi kokonaisuuksi päällekkäin  (jahka päästään kylppäriin asti, esittelen miten olen käyttänyt niitä siellä). Muita en aio enää edes harkita. 

Koska karsintaprojektiin käyttämäni aika työpäivien jälkeen oli pois liikunta-ajasta, yhdistin noiden laatikoiden hankinnan ja kävelylenkit niin, että sitä mukaa kun siirryin karsintakohteesta toiseen ja säilöttävä sisältö hahmottui, arvioin minkäkokoisia laatikoita ja kuinka monta tarvin projektin siinä vaiheessa ja kävelin sitten ostamaan ne. Siinä tuli viitisen kilometriä lenkkiä samalla, eikä laatikoita kertynyt summamutikassa, vaan täsmämääriä ja täsmäkokoja. Se on muutenkin mielestäni kaikessa säilytyksessä se järkevä järjestys, että ensin kartoittaa mitä ja missä haluaa säilyttää ja sitten vasta hankkii tarpeelliset välineet sitä varten, jos vaan suinkin mahdollista toimia niin päin. Mutta tähänkin palaan varmaan jossain kohtaa myöhemmin.

En muista oliko maustekaappi seuraava vai mikä, mutta yläkuvassa vasemmalla joka tapauksessa vanhaksi menneet mausteet, joiden jälkeen ei taas jäänyt juuri muuta kuin useampi purkki suolaa ja Kape Aihisen kauhua Aromatia, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Kaikki nuo Arabian sinivalkoiset purkit on tyhjiä, enkä niitä enää täytäkään, mutta olkoot siinä. Aikanaan niitä keräilin ja vaikken niistä enää tykkääkään, en nyt just jaksa miettiä mitä niille tekisin. 

Pusseissa olevia mausteita on kuiva-ainelaatikossa, josta ne löytää nyt aakkosjärjestyksessä. Ai että, mutta niin nautin näistä pienistä, mutta etsimistä vähentävistä jutuista. 

Kuiva-ainekaappeja ja -laatikoita läpikäydessä konkretisoitui jälleen kerran se, että jos ei muuta, niin ainakin siivotessa selviää, mitä kaikkea kotoa jo löytyy, ettei tule joka kauppareissulla osetttua samoja uudelleen. 

Meillä esimerkiksi näytti olevan vähäksi aikaa salsadippiä sun muita tacotarvikkeita. Viime kerralla kaapin ehdoton kurko oli kikherneet.

Tästä alakuvan sekakaapista selvisin ihan sillä, että heitin kaikki paperireseptit roskiin ja vein vanhentuneet lääkkeet apteekkiin.

Keittokirjoista kaksi on sellaista, joita käytän ja toiset kaksi sellaisia, jotka säilytän muista syistä, mutta loput täysin turhia. Saavat nyt kuitenkin olla siellä, koska niistä ei ole haittaakaan ja kirjoille ei enää nykyään ole muuta jatkosijoituspaikkaa kuin paperinkeräys (kannet pitää ensin repiä irti) tai energiajäte, joten säästelin voimiani noilta osin tähdellisempään.

Ja jälleen nautin, että tiedän kurottamattakin, mihin kohtaan laitan käteni, jos aion ottaa lokerikosta laastaria tai Buranaa tai mitä nyt aionkin. 

 

Kuivauskaapin esittely tuntuu jo vähän hölmöltä, mutta tässäkin on pointtinsa. Ennen nuo ovet avatessaan sai yleensä päälleen ryöpyn kaapista leijailevia kevyitä pakasterasioita, mutta nyt siellä on ihan oikeasti tilaa käsitiskien kuivattamiseen, kun lentävät purkit kansineen on säilötty  siististi Smartstoren läpinäkyvään laatikkoon, jonka voi vetää vähän hankalassa paikassa olevasta kulmakaapista kokonaan ulos, eikä tarvi enää kaivella irtorasioita kaapin perältä.

Josta päästäänkin lentelevien muovikassien maailmaan.

Harmi kun en tullut ottaneeksi koko kaapista ennen-kuvaa, mutta alakuvassa on kyseessä keittiön kapea ja korkea kaappi. jossa säilötään imuria ja roska- sun muita pusseja ja kasseja. Niitä oli tungettuna tuon vasemmalla olevan ylähyllyn lisäksi myös imurin kanssa samaan tilaan, josta imurin mukana yleensä liukui ulos muutamakin muovipussi.

Tässä vaiheessa perkausta ja lajittelua homma on jo edennyt hyvän matkaa, vaikkei siltä näytä. Kävi kätevästi etätyöpäivän ohessa, kun jouduin odottamaan yhtä tietoa, jota ilman työperäinen hommani ei edennyt.

Huvitti nämä jotkut kassilöydöt. Mm. tuo Seppälän juhlavuoden paperikassi vuodelta 2005. Se niinkuin muutkin paperikassit on olleet kaapissa siksi, että niillä on kätevä kuskata lehtiä paperikeräykseen. Hehheh, ei kovin kätevältä vaikuta, kun vielä 16 vuotta myöhemmin odottaa vuoroaan.

Tämän kaksikon kuvat puolestaan kopsasin suoraan Instagramin stooreistani :

Ja tältä näyttää siivottu kaappi:

Läpinäkyvään laatikkoon jätin osan kestokasseista, joita harvemmin tulee otettua kauppareissulle mukaan, mutta joille on käyttöä esim. lomalle lähtiessä. Kulkee kengät sun muut takakontissa näppärästi näissä kasseissa, eikä tarvi rehata kaikkea isossa laukussa.

Vissiin siivousaineille tarkoitetussa lukollisessa pikkukaapissa on rullamittoja (niitäkin löytyi 4, vaikka yleensä ei löydy yhtään), jesaria ja muutama ruuvimeisseli, pihdit sun muuta pientä, ettei tarvi aina lähteä tallista hakemaan.

Muovipussit siirtyi samaan alakaappiin kuin roskis, jossa niitä käytetään.

Ja omat suosikkikauppakassini pakkasin eteisen kaappiin, josta muistan helpommin ottaa ne mukaan.

Pinkki lauta oli hauska löytö kellarin kätköistä. Muistaako kukaan tätä varmaankin 90-luvun hittiä, jolla tehdään lantion kiertoliikettä? Hauska peli, joka päätyi uudelleen käyttöön :)

Muttamutta. Tähän asti kaikki on ollut suhteellisen helppoa tai korkeintaan keskivaikeaa, mutta seuraavana vuorossa oli keittiön korkea lipasto, joka ihan kirjaimellisesti meinasi tappaa. 

Harmittaa, etten ottanut ahdistavasta sisällöstä ennen-kuvia, mutta lipaston päällinen oli meillä se jokakodin sälänkerääjä. Vasemmanpuoleinen kuva on aika lähellä norminäkymää, oikealla on jo vähän enemmän pikkulaatikoista kaivettua perkausvaiheessa olevaa sisältöä.

Kaluste on pariin otteeseen jo romahtanut kaikesta siitä painosta, joka sen laatikoihin on vuosien saatossa sullottu.  Ja mikäs sen painavampaa kuin paperi. Sitä löytyi vuoden 2002 veroilmoituksista alkaen poikien alakouluaikaisiin todistuksiin, perunkirjoihin ja ties mihin. 

Jos kaikki olisi ollut pelkkää roskaa, olisin päässyt helpolla, mutta koska tiesin, että sisältää meidän henkilötietoja ja muuta sellaista, jonka en halua päätyvän kenenkään ulkopuolisen näkyviin, oli jokaikinen paperi pakko ottaa käteen ja lajitella, mihin jatkopaikkaan se kuuluu. 

Jos kaiken sen keskeltä ei olisi aina välillä putkahdellut esiin jotain hauskoja muistoja, en olisi jaksanut, mutta niiden avulla selvisin ja koska suurin osa muistoista liittyi poikiin, laitoin molemmille projektin edetessä Whatsappiin kuvia, että saatiin nauraa yhdessä. Se oli kivaa. 

Ja löytyihän sieltä näinkin näppärä laite, joka näyttää olleen yhtä ahkerassa käytössä kuin Seppälän juhlakassi :D. Paitsi että väkisin vanhempi, koska meillä on muroja syöty viimeksi 90-luvulla luulisin.

Hengissä selvisin kuitenkin ja alla lopputulos joulukuun valottomassa valossa kuvattuna.  

Lipaston päälle ei ole sen koommin kertynyt ainuttakaan ylimääräistä tavaraa, koska kaikelle on nyt laatikoissa niin selkeät paikat, että mieskin osaa laittaa omat avaimensa, puhelimensa ja lompakkonsa ikiomaan smartstoreensa.  Jälleen yksi arjen riemuvoitto.

Ja samalla selvisi myös se, että meillä on riittämiin saksia, teippejä, niittejä ja kaikenlaisia post it-lappuja sun muuta hyödyllistä sälää, joka aiemmin on hukkunut sotkun keskelle.

Myös yksinyrittäjän ajopäiväkirjat, kirjekuoret ja muut on nyt omassa laatikossaan niin hyvässä järjestyksessä, että ei tarvi kuin ottaa. Sotainvalidien veljesliiton joulukortteja ja -kuoria on noin 50 vuodeksi eteenpäin, mutta ne rahat on menneet oikeaan osoitteeseen.

Eikähän tarvi varmaan lahjapapereitakaan hetkeen hankkia. Etenkin kun aineellisten lahjojen osto on ollut jo aika pitkään katkolla muutenkin.

Out of sight, out of mind (poissa silmistä, poissa mielestä) ei kohdallani toimi. 

Jos tiedän, että kaapin ovien takana vallitsee kaaos, se vaikuttaa suoraan korvienväliin. Mutta niin käy myös kääntäen. Siistit kaapit, selkeä pää. 

Ja ilokseni laatikosta löytyi myös 7-vuotiaana synttärilahjaksi saamani Adlerin puinen nokkahuilu, jolla osasin ihan kylmiltään näin liki 50 vuoden jälkeen soittaa luikauttaa "Koska meitä käsketään mielehemme painamaan..."  :)

 

Onneksenne en osaa värkätä tänne videoita. Säästyitte soittoesitykseltä.

Ja oli muuten luojan lykky, kun päätin pilkkoa karsintaprojektin näihin "pienempiin pätkiin". Hehheh.

Mutta siis se piti tähän loppuun vielä kirjoittaa, että keittiöstä lähti asianmukaiseen kierrätykseen paperia, pahvia, kartonkia, lasia, muovia, metallia, pattereita, polttimoita, pienelektroniikkaa, lääkkeitä ja tuhottavia dokumentteja (maksullinen) sekä jonkun verran astioita sun muuta kirppispöytään.

Ja vielä:  Jos kiinnostuit järjestysvinkeistä. Lauran kanavat löytyvät helpoiten täältä (klik).

Mutta nyt lopetan ja painelen kolmannen kerran lumitöihin tälle päivää. Kuulumisiin ja karsimisiin!