TAKAISIN VALOON

Tuntuu kerrassaan oudolta aloittaa omakuvalla, koska en niitä yleensä harrasta, enkä ylipäätään viihdy kameran toisella puolen, mutta tällä isäni minulle pari viikkoa sitten kätköistään kaivamalla vanhalla paperikuvalla oli niin merkittävä vaikutus mielentilaani, että teen poikkeuksen.

Kuva on otettu vuonna 1990 Marokon Agadirissa, jossa työskentelin silloin 25-vuotiaana matkaoppaana. Asia, joka tuntuu välillä ihan kuin joltain toiselta elämältä.

Halusin kuvan talteen siksi, että huomasin sitä katsoessani hymyileväni pitkästä aikaa. Ja samalla silmäkulmiin ilmestyi muutama kyynel. Ilman mitään järkevää selitystä. Jokin kuvassa kuitenkin liikautti  jopa niin paljon, että päädyin julkaisemaan sen Instagramin stoorissani, johon eräältä luotettavalta miespuoliselta luontokuvailijaystävältäni saamani kommentti sai ymmärtämään jotain, mitä en itse ollut tajunnut.

Kommentissa luki: "Wau! Olitpa reipas, rohkea ja valoisa jo silloin". 

Tämänkin julkaisu tuntuu vähän hölmöltä, mutta teen sen silti, koska lauseessa on yksi sana, jolla oli käänteentekevä vaikutus kuukausia kestäneeseen synkempään jaksoon.

Reipas en ole ollut aikoihin, erityisen rohkeaksi en ole itseäni mieltänyt koskaan, vaikka varmaan olisi joskus ollut aihettakin, mutta tuo "valoisa" on se, joksi haluan taas muuttua ja jonka itsekin kuvaa katsoessani näen.

Näin pienestä voi muutos olla kiinni. Olkoonkin, että aika alkoi omalla kohdallani olla kypsä, tai ainakin suosiollisempi pyrkimykseen päästä vastoinkäymisistä takaisin voiton puolelle. Mutta silti yhdellä lausutulla sanalla oli merkitys, jonka ansiosta sain tämän kirjoittamisen ilonkin takaisin. Olen siitä erittäin kiitollinen.

SUMUINEN RUSKAREISSU ROVANIEMELLE

Tehtiin syyskuun lopulla miehen kanssa älyvapaa viikonloppureissu Rovaniemelle.

Älyvapaa siksi, että matkaan päästiin perjantaina töitten jälkeen ja takaisin piti lähteä jo sunnuntaina puoliltapäivin, että ehdittiin maanantaiksi jälleen sorvin ääreen. Siinä välissä kiltti kesätuuraaja hoiti miehen lauantaityöt. 

Matka ei ollut alkuperäisen suunnitelman mukainen, vaan korvike peruuntuneelle "tyttöporukalla" jo maaliskuussa sovitulle ruska- ja patikkaretkelle, jonka tukikohtana olisi olleet ihanat iglut Levillä. 

Odotettiin kaikki tahoillamme matkaa innolla kokonaiset puoli vuotta ja lennotkin ostin jo maaliskuussa, mutta lopulta yksi kolmesta joutui perumaan osallistumisensa ja se vaikutti kokonaisuuteen siinä määrin, ettei tuntunut enää samalta, joten päädyttiin perumaan reissu kokonaan. En tapahtumien kulkua tässä sen kummemmin selosta, koska ollutta mikä mennyttä ja ollaan jo sovittu, että yritetään joskus toiste paremmalla tuurilla.

Mutta vaikka perumisen syy oli erittäin ymmärrettävä, valehtelisin jos väittäisin, ettei pettymys yhtään kirvellyt, kun  kävi niinkuin kävi.

Pitkään pähkäilin sitä, lähdenkö kuitenkin yksin Rovaniemelle asti, jonne lentoliput olin ostanut ja josta oli alunperin tarkoitus jatkaa autolla Kittilään, mutta jotenkin se tuntui ajatuksena ankealta, vaikka pari vuotta sitten sellaisen yksinäisen reissun teinkin. Silloin asiat olivat kuitenkin toisin, koska perheen kiekkopoika ja miniä asuivat siellä ja sain tilaisuuden tavata heitä samalla. 

Miehen kanssa sitten sumplittiin mahdollisuuksiaan lähteä kaveriksi, mutta työnsä eivät antaneet myöden muuten kuin ajankohtaa viikolla eteenpäin lykkäämällä ja kutistamalla käynti niin lyhyeksi kuin se lopulta oli. 

Samalla hinnalla, joka kertyi oman lentoni muutoksesta, miehen lennoista, tuuraajan palkasta ja hotellista vajaan parin vuorokauden mittaiselle pikavisiitille, oltaisiin päästy aika pitkälle etelään, mutta se on turha vertailukohde, koska ei oltu menossa etelään vaan pohjoiseen.

Turha varmaan erikseen edes mainita, että alkuperäisellä aikataululla olisi perillä paistanut aurinko, mutta meille jo perinteeksi muodostuneella tuurilla osuttiin täsmästi parin päivän tihkusateeseen. Ei varsinaisesti kohottanut mielialaa, mutta keli on kuitenkin niin mitätön juttu kaikkien viimeaikaisten vastoinkäymisten rinnalla, että turha antaa sille enempää huomiota. Oltiin kuitenkin varustauduttu niin henkisesti kuin varusteellisestikin kylmään ja sateeseen sillä mielellä, että tulkoot mitä on tullakseen ja jos tuleekin jotain muuta, se on vaan plussaa.

Ruska oli kuitenkin niin mielettömän kaunista ja värikästä, ettei edes harmaa taivas sitä himmentänyt. Voi olla, että peräti korosti. Tai ainakin niin itselleni uskottelin.

Hotelleissa oli yllättävää kyllä valinnanvaraa  ja pitkään sitäkin asiaa pähkäiltyäni, päädyin varaamaan meille huoneen Lapland Hotels-ketjuun kuuluvasta Sky Hotel Ounasvaarasta, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Ounasvaaran laella. 

Näkymä huoneesta oli metsään päin ja heti ulko-ovelta pääsi suoraan kauniiseen luontoon. 

Ihana, rauhallinen sijainti. Joskin hotelli oli lopulta ihan täynnä, koska läheisessä Santa Sportin urheilukeskuksessa oli meneillään nuorten painonnostajien Euroopan mestaruuskisat, jossa osallistujia oli useita satoja. Ja yleisöäkin kuulemma viikon aikana tuhannen henkilön verran. Mitään häiriötä urheilijoista ei kyllä hotellilla ollut, päinvastoin kiva nähdä tervehenkistä nuorisoa, joka selvästi nautti yhdessäolosta.

Kisat selittivät myös sen, miksi lentomme lähtöportilla oli pilvin pimein porukkaa eri kansallisuuksien verryttelyasuihin sonnustautuneina. Ainakin Bulgaria, Tanska ja Venäjä olivat edustettuina, muttei pystytty miehen kanssa päättelemään lajia, koska voima oli verkkareitten alla piilossa.

Helsinki-Vantaan kenttä oli muutenkin ruuhkainen ja liikkuminen siellä varsin sekavaa. Tuli vähän yllätyksenä se väenpaljous, vaikka Finnair kaikissa viesteissään kehottikin tulemaan viimeistään kahta tuntia ennen kentälle. Oletettavasti suuri osa tungoksesta oli keskeneräisen remontin ohella kaikenlaisten todistusten tarkistusten aiheuttamaa hässäkkää. Meiltä ei mitään kyselty, koska kotimaassa pysyttiin. Mutta täytyy sanoa, että vaikka ollaan muuten koko kulunut vuosi eletty ja liikuttu suht normaalisti, nyt oli ensimmäinen kerta, kun tuli sellainen olo, että on liikaa ihmisiä liian pienessä tilassa. Ja ottamatta yleisellä tasolla kantaa mihinkään, mietin, että melko epämukavalta olisi oma olo kyllä saattanut rokottamattomana tuntua siellä kaiken keskellä. Nyt ei tarvinnut siitä kantaa huolta.

Lento oli ylibuukattu ja myöhässä varmaankin koneenvaihdon takia, joten perjantaina ei paljon muuta ehditty kuin pikaisesti vetää happea jo pimenevässä illassa ja käydä syömässä hotellin Sky Kitchen & View-ravintolassa, jonka ikkunoiden takaa kuva yllä. Olisi taatusti hieno kokemus, jos sattuisi revontulet tai tähtitaivas kohdalle, mutta nättiä oli ilmankin.

Saunasta oli näkymä  makkarin kautta Ounasvaaralle, 

mutta saunan ja huoneen väliin sai myös vedettyä verhon

Varattiin saunallinen huone, mikä osoittautui aika kivaksi valinnaksi, kun vettä tosiaan tihutti koko ajan ja vaikkei ulkoillessa varsinaisesti kylmä tullut, niin sen verran kalsa kuitenkin, että oli mukava päästä lämpimään odottamatta hotellin yleistä saunavuroa. Sekin tosin lauantai-iltana hyödynnettiin. 

Yleissaunat olivat kooltaan varsin pienet ja itse sain nauttia löylyistä ja näkymistä yksin, mutta mies kertoi omasta saunakohtaamisestaan, joka kuulosti ihan Kaurismäen elokuvalta.

Miesten puolella lauteilla oli istunut "karhun kokoinen" voimamies, joka esittäytyi murahtamalla ykskantaan  "Dimitry". Omani vastasi sanomalla oman nimensä ja ojensi sen jälkeen avaamatonta  saunaoluttölkkiään Dimitrylle, mutta tämä pudisti pienesti päätään ja vastasi hymyillen "Only Vodka". Sen jälkeen jatkettiin rauhallista löylynheittoa. Hiljaisuudessa ja  hyvässä hengessä.

Hotellin aamianen oli ihanan monipuolinen ja sisälsi paljon paikallisia juttuja, mitä arvostin suuresti. 

Kuvan smoothiet ovat snapsilasin kokoisia ja korvapuusti sekä omenapiirakka minimallia. Kerrankin. En kestä isoja pullia, enkä edes marjapiirakoita, joista tykkään, mutta pieni pala piisaa ja isosta tulee vaan paha olo. Ja sen verran vanhankansan ihmisiä olen, että sen minkä lautaselleni otan, myös syön. Tai jätän kokonaan ottamatta, jos tiedän jo ennakkoon, etten jaksa.

Hotellin katolla oli kattoterassi, johon kiipesin lauantai-aamuna ottamaan kuvaa sumuisesta maisemasta. Kirkkaana päivänä taustalla näkyisi Kemijoelle ja kaupunkiin asti, mutta nyt ei näkynyt.

Mies jäi lukemaan Lapin Kansaa, kun lähdin aamulla yksin tutkailemaan ympäristöä ja ihailemaan punaisena hehkunutta maaruskaa (joka näköjään hukkui matkalla kamerasta blogiin). Ja samalla huomasin, kuinka helppo on eksyä maastoon, vaikka ihan vähän vaan poikkeaa polulta kuvailemaan ensin johonkin suuntaan ja sitten johonkin toiseen, kunnes ei enää hoksaa mistä tuli ja mihin oli menossa, kun kaikki näyttää periaatteessa samalta. No, ei Ounasvaara niin iso ole, että sinne lopullisesti jäisi, mutta vähän ehti säikäyttää kuitenkin.  

Myöhemmin lähdettiin yhdessä luontopolkuja pitkin käymään keskustassa, josta postauksen ensimmäiset kuvat on otettu. Käytännössä melkeinpä samoilta jalansijoilta Jätkänkynttiläsillalla seisten hetkenä, jolloin sade sen verran taukosi, ettei tarvinnut varoa kameran kastumista.

Kiivettiin myös näkötorniin, johon jopa minä uskaltauduin, koska ajattelin, että muuten jää näkemättä kaikki se mikä sieltä näkyy. Kuvaaminen vaan sateessa jäi. 

Joku oli ripustellut tällaiset hienot kivet reitin varrelle.

Illemmalla käytiin jäähallilla katsomassa pari erää pojan entisen ja siksi läheiseksi tulleen joukkueen Roki:n peliä ja sen jälkeen kaupungilla syömässä. Oli kiva fiilis, kun ihmisiä oli taas liikkeellä ja kaikki selvästi hyvillä ja samalla jotenkin seesteisen rauhallisin mielin. Ei mitään älämölöä, eikä höntäilyä, eikä valitusta ruuan viipymisestä, eikä mitään muutakaan turhaa. Itsekin ymmärsin viimeistään siinä vaiheessa lopettaa mielessäni masentelun siitä, mitä viikonloppu tuli maksamaan ja mitä olisi ollut, jos olisi ollut. Kaikki kun oli siinä hetkessä ja siihen mennessä enemmän kuin hyvin.

Illalla istuskeltiin vielä tovi viihtyisässä aulassa takkatulen loimussa ja taustalla pehmeästi soivaa joikumaista musiikkia kuunnellen. 

Kuva tosin on otettu vasta seuraavana aamuna, koska illalla aulassa oli pöydät täynnä karttoja tutkailevia yösuunnistajia, jotka otsalamppuineen suuntasivat ulko-ovesta kosteaan pimeyteen. Helppokos siinä oli meidän istua lämpimässä ja kilistellä viinilasien äärellä reippailijoille.

Sunnuntai-aamuna oli vielä muutama tunti aikaa lähteä poluille ja voi että miten kaunista oli, kun auringon kajo yritti ajoittain tulla esiin sumun keskeltä.

Ja taas oli joku rakennellut taideteoksen ohikulkevia ilahduttamaan.

Olin ihan liekeissä, kun kaikkialla tuntui roikkuvan kimmeltävin kastepisaroin koristeltua naavaa tai hämähäkinseittejä, joiden kuvaaminen on jo kauan keikkunut toivomuslistani kärjessä. Nyt vaan tulivat eteen niin yllättäen ja suuressa määrin, että pääni pyöri kuin pöllöllä silkasta innostuksesta, enkä osannut kunnolla keskittyä metsätämään sitä unelmieni kuvaa, kun samalla stressasin, että kohta pitää lähteä, eikä lento odota, vaikka metsä on täynnä aarteita. 

Nämä on kutonut varmaan joku muu kuin hämis, mutta hienoja silti,

"Semmonen pituinen se" oli pojillani tapana pieninä todeta luetun iltasadun päätteeksi. Eikähän tässä itselläkään sen kummempaa. 

Viikonlopulla oli voimaannuttava vaikutus ja nytkin näitä kuvia näin jälkikäteen katsellessa (puhelimessa on varmaan sata lisää) mielessä läikähtää lämmin tunne. Lisättynä hyvällä mielellä siitä, että kirjoituslukko on nyt avattu ja tuntui oikeasti tosi kivalta kirjoittaa.

Sininen taivas tuli näkyviin ensimmäisen kerran, kun meidän oli aika nousta sinivalkoisille siiville ja suunnata kotiin.