Tänään ajattelin kirjoitella hieman siitä, miltä tuntui muuttaa täältä etelästä pohjoiseen, perinteiseen jokisaamelaiskylään Suomen toiselle laidalle!  Haluankin siis hieman muistella ja kertoa kokemuksistamme liittyen saamelaiseen kulttuuriin. Liitän tähän postaukseen myös muutamia kuvia matkamme varrelta. Ylläoleva otos on Nuorgamin päiväkodin pihalta. Olisipa meilläkin täällä etelässä samanlaiset maisemat!

Työskentelin siis Nuorgamin alakoulussa, jossa oppilaita oli alle 20. Heistä 3 oli omiani ja saamelaislapsia koululaisista olikin luonnollisesti enemmistö. Pohjois-saamen kieltä opinahjossa puhuttiin kokoajan, ja melko nopeasti opimmekin toivottamaan esimerkiksi "hyväthuomenet" paikalliseen tapaan. Kuopukseni oppi jo tosi hienosti myös puhumaan mutta ennenkaikkea ymmärtämään uutta kieltä, sillä hän opiskeli suurimmaksi osaksi kielikylpyluokan mukana.

Tiesittekö muuten, että Suomessa puhutaan kolmea eri saamen kieltä? Pohjois-saamen kieli on yleisin, mutta lisäksi puhutaan myös kolttasaamea sekä Inarinsaamea. 

Saamelainen ruokakulttuurikin tuli tutuksi ja nyt tässä kohtaa onkin pakko tunnustaa, että minä itse joudun vielä tovin totuttelemaan suurimpaan osaan perinneherkuista. Meillä kuitenkin tuo kuudesluokkalainen kyllä tykkää esimerkiksi kumpuksista (eräänlainen veripalttu poronverestä) sekä verimakkarasta ja isäntä tykkääntyi kovasti ihanan naapuriystävämme keittämään poronkieleen. Minulle maistuu toki lohi ja poronliha noin muuten - kaikille meille maistuu!

"Äiti, saamelaisetkin ovat auringon kansaa!", 

huudahti Piippis katsoessaan Frozen 2-elokuvaa, jossa myös mainittiin kyseinen termi. Muistaakseni saamelaisista puhutaan "Auringon lapsina", ja usein juuri tuo meillekin jo tutuksi tullut aurinko-symboli tulee esille saamelaisessa taiteessa sekä kulttuurissa. Alla näkyy Pirpanan(oman aurinkoisemme) taiteellinen näkemys beaivváš-symbolista. 

Se on ihana!

Hyvin vahvasti on mieleen jäänyt Inarissa vietetyt Saamelaisnuorten taidetapahtumat (meidänkin lapset pääsivät ekana vuonna esiintymään) sekä samaisessa paikassa juhlittu Ihadis idja-festivaali. Syvälle sydämen sopukoihin jäivät myös Nuorgamin pienessä suloisessa rukoushuoneessa lauletut kauneimmat joululaulut (sekä suomen- että saamen kielellä) ja voitte varmasti kuvitella, että varsinkin toissajouluna kyyneleiltä ei voitu välttyä! Sekä minä että tuo tunteellinen esikoisemme itkeä vollotimme toisiimme tukeutuen. Mummi ja pappa olivat vahvasti läsnä tuossa kauniissa hetkessä.

Olen kiitollinen siitä, miten kivasti me sopeuduimme kylän hulinaan ja ennen kaikkea siitä, miten meidät otettiin lämpimästi vastaan! On suuri etuoikeus sekä rikkaus saada pitää yhteyttä suomalaisiin ja saamelaisiin pohjoisen tuttuihin - sekä pieniin että isoihin! 

Allaolevat kuvat on räpsäisty käsityökerhossa, jossa meidän nuorimmainen mussukka kävi iltaisin ompelemassa kauniita saamelaishenkisiä pussukoita. Käsityöt ovatkin hyvin olennainen osa kulttuuria, ja niissä käytetään paljon mm, poron nahkaa eli sisnaa. Tuon isoimman pussukan oli Hempulan tarkoitus antaa mummille lahjaksi seuraavana kesänä, mutta koskaan hän ei ehtinyt sitä rakkaalle mummille antaa. Onneksi sentään kerkesi sen videopuhelun välityksellä näyttää, ja mummi tykkäsi siitä ihan hirmuisesti! 

Joltain osin elän vieläkin vahvasti Saamenmaan elämää. Nykyisessä työssäni olen lukuisat kerrat meinannut ruokaa 1-2 vuotiaille tarjotessani sanoa "leage buorre" ja esimerkiksi "Na nu" livahtaa suusta myös herkästi. Kotona toivotetaan usein hyvätyöt "buorre idja" ja rakas sanan korvaa melko usein "rahkis"

P.s En harmikseni osaa tehdä rihku a:ta omalla näppäimistöllä, mutta täytyy yrittää selvitellä miten se tapahtuu. Jos joku tietää, niin vinkata saapi amatöörille.

Olen kovasti kuluneen kahden vuoden aikana ihastunut saamelaiseen musiikkiin ja joikuihin. Tulen vielä erikseen tekemään postauksen aiheeseen liittyen (koska saimme mahdollisuuden käydä kuuntelemassa aivan upeita keikkoja saamenkielisestä joulukonsertista räppiin) , mutta jos haluatte etukäteen tutustua niin suosittelen lämpimästi esimerkiksi Annamaretin matskua. 

Huomenna 6.2 vietetään saamelaisten kansallispäivää, ja haluankin nyt toivottaa kaikille tutuille sekä tuntemattomille oikein hyvää juhlapäivää! Itse ajattelin huomenna ensimmäistä kertaa valmistaa Lapinukon keittoa. 

Siispä hyvää poron lihaa etsimään - Nuorgamissa se ei olisi ollut vaikeaa ollenkaan!

Buori sami albmotbeaivvi buohkaide! 

 Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu, että tähdet taivaalla ovat vinksahtaneet täysin väärään asentoon ja elämässä tapahtuu hilppasen verran liikaa ei-toivottuja asioita? Meillä on nyt ollut vähän sellaista meininkiä ilmoilla. Kerroinkin edellisessä postauksessani, että olemme syksystä asti sairastelleet tosi paljon ja olen joutunut olemaan aivan liian paljon pois töistä - oikeastaan pois ihan kaikesta kodin ulkopuolisesta elämästä. 

Sairastelusuma eskaloitui tänään tiistai-aamuna, kun jouduimme hälyyttämään ensihoitajat kotiimme. Yksi meistä viidestä pomppasi ilmeisesti liian pikaisesti 39 asteen kuumeessa sairaspedistä vessaan, kun silmissä sumeni ja lopputulemana hän löysi itsensä makaamasta saunan lattialta päätä kivistäen. Olin itse juuri tullut suihkusta ja tein aamiaista keittiössä, kunnes kuulin kamalan rysäyksen! Huolestuin kun huutoni ei saanut vastakaikua ja tilanteen kauheus valkenikin minulle hyvin pian saunalle sännätessäni.

Onni onnettomuudessa, että selvisimme lievällä aivotärskyllä ja mojovalla pääkuhmulla tapahtuneesta. Asianosainen sai oikeat dropit ja toivottavasti tauti nyt lähtee pikkuhiljaa talttumaan isukiltakin. Tilanne oli tosi jännittävä lapsille, mutta hyvä muistutus myös siitä, että sairaana tulee levätä ja kuunnella kroppaa tarkasti. Keskimmäisellä ipanalla on samanlaista taipumusta (melko lievässäkin kuumeessa päässä alkaa pyörimään) ja yleensä hän voikin todella pahoin sairastellessaan. Itse olen välttynyt huimauksilta, mutta esimerkiksi oma äitini oli todella herkkä pyörtyilemään. 

(Tapahtuman jälkeen juteltiin paljon ja syötiin lettuja. Pian ikävät tuntemukset hälvenivät.)

Olen melko harvakseltaan yleensä itse kipeä, mutta kulunut puolivuotinen on tehnyt poikkeuksen tässä asiassa. Tuntuu kurjalta, kun poissaoloja töistä on kertynyt normaalia enemmän sekä oman, että lasten kipuilun vuoksi. Yllättävää kuitenkin, että parisen viikkoa sitten sairastettuani kolmannen koronan, tarttui se tällä kertaa ainoastaan Piippikseen. Neito-parka joutui sitten vielä Mykoplasman hyökkäyksen kohteeksi heti perään, ja keuhkokuumeenkin kirsikkana kakun päälle pukkasi! Tulipahan tutuksi Uuden lastensairaalan päivystyskin, sekä sen henkilökunta - oli oikein hyvä kokemus meille kaikille. Jos niin nyt voi sanoa, kun keuhkotaudista puhutaan.

No mutta, tässäkään kohtaa en halua liikaa antaa sijaa negatiivisille tuntemuksille ja haluan ehdottomasti uskoa, että tästä on suunta vain ja ainoastaan kohti valoisampaa arkea. Kevät tulee ja auringonvalo lisääntyy, kyllä tämä ihan varmasti vielä iloksi muuttuu! 

Muistan kun kaksi vuotta sitten tuijottelin pohjoisen kodin vintillä ikkunasta lähikoivussa saalis suussaan istuvaa Helmipöllöä ja ajattelin, miten onnellinen ihminen voikaan olla! Että voin tällaistakin kauneutta sivusta seurata?! Näin jälkeenpäin olen pohtinut, että valmisteliko tuo hämmentävän upea pesintätapahtuma minua tulevaan kevääseen? Oman äidin - parhaan ystäväni kuolemaan. 

Valtaisa onnellisuusryöppy ennen kaikista isointa surua? 

Vanhempieni menetys on ollut elämäni vastoinkäymisistä suurin ja edelleen tuntuu, että työstän vieläkin selviytymistä ja uuden elämän opettelemista - ilman oman isän sekä äidin tukea ja turvaa. 

Toisaalta, kun on elämässään saanut kokea pääsääntöisesti ihan järjettömän paljon onnellisia, ihmeellisiä ja hyviä asioita, on ehkä himpun verran helpompi antaa tilaa tällaiselle hieman harmaammallekin ajanjaksolle. Olen lapsuudesta asti saanut elää rakastavassa ja lämpöisessä ympäristössä, joten omillensakin on helppo tarjota sitä samaa nyt sekä tulevassa. 

Kiitokset kajahtaa äidille ja isälle tähtösiin! Ikävä on.

Mutt niin, elämän on nyt jatkuttava ja harmaa saapi toistaiseksi jo väistyä! Tästä syystä olen päättänyt ottaa blogin jälleen mukaan matkallemme. Kirjoittaminen kun on yksi tärkeä tekijä oman hyvinvointini ylläpitämisessä - on ollut seitsenvuotiaasta asti. Se pitää myös aivot kivassa vireessä ja tekee kaikinpuolin erittäin hyvää mielenterveydelle. 

Allaolevan kuvan myötä tästä hetkestä alkaa aurinkoisempi ajanjakso. Sen päätän justiinsakin nyt! 

Tässä muutama viikko taaksepäin "PikkuW" eli keskimmäisemme löysi kunnolla blogini, ja innostui lukemaan vanhoja postauksia oikein urakalla. 

"Äiti tää sun blogihan on ihan aarreaitta!",

 tokaisi hän sitten.

 Mamman silmät siinä vähän kostuivat. Vielä tänne aarreaittaan mahtuisi lisääkin matskua, siispä antakaamme mennä! Tulevan vuoden aikana tulemme muistelemaan, pohtimaan, märisemään, iloitsemaan, rakastamaan, unelmoimaan, toteuttamaan unelmia  ja ennenkaikkea kertomaan elämänmakuisesta arjestamme, joka sisältää ihan himpun verran extraa.