Heippa hei kaikille - olemme tehneet piiiitkän tauon jälkeen paluun Bloggeriin ja tämänpäiväisen postauksen otsikko jo syyn siihen kertookin.

Moni lienee Instagramin tai Facebookin puolelta lukenutkin, että perheemme tulevaisuudensuunnitelmissa on tapahtunut kohtalaisen suurikin muutos aikaisempaan. Teimme vihdoin sekä viimein H:n kanssa lopullisen päätöksen siitä, että lähdemme ensi vuonna viettämään pientä happihyppyä tämänhetkisestä arjesta, ja matkaamme vuodeksi Suomen toiseen kolkkaan. Kun olimme päätöksen tehneet, alkoi asiat pikkuhiljaa lutviutumaan kuin luonnostaan - toki vielä on paljon järjestelemistä edessäkin!

Nykyiseen kotiimme löytyivät vuokralaiset samana iltana kun asiasta tiedotimme, ja näinollen oli helppo lähteä haavettamme tavoittelemaan. Siispä viestiä Lapin kuntien Facebook-ryhmiin ja hommat rullaamaan! Paikallisten vastaanotto oli todella lämmin ja pienessä hetkessä olimme entistä varmempia, että näin meidän elämässämme todella tulee nyt tapahtua. 

Miksi tällainen päätös juuri nyt?

Koska nyt koemme että aika on oikea ja koska luonto sekä rauha kutsuvat meitä nyt todella vahvasti. On tullut aika hypätä oravanpyörästä ja tehdä jotain ihan ihanan hullua!  Lapset ovat vielä suht pieniä ja ennen kaikkea itse halukkaita tällaisen hetkellisen elämänmuutoksen tekemään. Eniten häkeltyivät kun tajusivat, että lähimpään Mc Donaldsiin tulee olemaan n. viiden tunnin ajomatka. Ja jos halajamme sushia, joudumme todennäköisesti sitä itse tekemään ;) Olemme tosi rehellisesti kertoneet, että elämä muuttuu aika paljon tämän muutoksen myötä mutta että tulemme saamaan ihan hirmuisesti uusia kokemuksia tuon vuoden aikana. Olen tosi ylpeä mun pienistä ja esimerkiksi siitä, miten reippaasti ovat menossa paikalliseen kouluun vaikka eivät tiedä siitä vielä mitään. Meistä kukaan ei tiedä. Nämä asiat selkiytyvät kun saamme tietoomme, mistä päin meille löytyy asunto. Asunnon saaminen tuolta seudulta on aika vaikeaa - varsinkin kun ajatuksenamme on vuokrata talo näin alkuun. Toki ostaminenkin on vaihtoehto, sillä asuntojen hinnat ovat aika eriluokkaa kun täällä päin. 

On ollut mahtavaa huomata, kuinka läheiset, työkaverit sekä tuttavat ovat olleet mukana tukemassa tätä projektiamme. Asunnonjärjestelyapuja on tarjottu sieltä täältä ja tuolta - se on ihanaa! Toivotaan että meille löytyy välivuosikoti Nuorgam-Utsjoki-Ivalo seudulta, toivotaan!

Pirpanan asiat ei huoleta, sillä olemme kuulleet että pohjoisessa erityislapset sekä -nuoret saavat valtakunnallisella tasolla hyvää huolenpitoa. Tällä hetkellä olemme Keravan palveluihin hieman tyytymättömiä joten muutos mitä todennäköisimmin tulee olemaan positiivista. Siihenhän tässä kohtaa on pakko uskoa, jos unelmia todella haluamme lähteä toteuttamaan. 

Lapset tutustuvat tulevaan mm. lastenkirjojen avulla. Tämän sain ystävältä lainaan.

Kummikoira Ryti on tällä hetkellä suurin surun aihe. Mietimme jatkuvasti, miten saisimme asiat järjesteltyä niin ettei Ryti joutuisi vuodeksi vieraaseen perheeseen. Ja että saisimme tuon vuoden aikana Rytiä sekä hänen emäntäänsä nähdä mahdollisimman paljon. Haluan kuitenkin uskoa, että tämäkin asia saadaan hoidettua. 

Välillä mietityttää myös, että miten saamme kissan (joka ei todellakaan innostu autokyydeistä) kuskattua neljäntoistatunnin ajomatkan päähän! Kääk. 

Pohdiskelen tällä hetkellä, että avaanko kokonaan uuden blogin tämän projektin tiimoilta. Toisaalta olisi niin helppo vaan jatkaa tällä vanhalla pohjalla. Mitä mieltä olette? 

Olemme pikkuhiljaa aloitelleet kodin tavaroiden karsimista ja yllätys yllätys, tämä karsiminen on startattu lastenhuoneista. Meillä olisi ihan hirmuinen määrä esimerkiksi lastenkirjoja lahjoitukseen, täytyy vaan selvittää minne niitä voisi viedä? Sama juttu pehmolelujen kanssa. Niitä on kertynyt vuosien varrella aikasta paljon. 

Fiilis tällähetkellä on luonnollisesti odottava ja onnellinen. Helppoa tästä tekee se, että läheiset antavat tukensa ja odottavat meidän kanssa tätä välivuotta - pääseväthän itsekin sitten luoksemme ihan koska vaan haluavat! Äidille sanoinkin, että tulee sitten kassamme viettämään pitkiä pätkiä pohjoiseen - sen lupasi myös tehdä <3

Ja vielä, minä vihdoin sekä viimein valmistuin mielenterveys- sekä päihdepuolen lähihoitajaksi. Sekin tekee tästä kaikesta niin paljon helpompaa. Tulen hakemaan töitä paikkakunnaltajohon asetumme, ja H pystyy jatkamaan hommiansa etänä. 

Eipä tänään muuta. Ihana oli palata kirjoittelemisen pariin! Pohjoinen täältä tullaan - hitaasti mutta varmasti. Me ollaan tosi valmiita vastaanottamaan kaikki kaunis haasteineen, mitä tämä välivuosi tulee perheellemme tarjoamaan. Tosi valmiita. 

"On lähdettävä, jotta voi tulla takaisin"

-Nuuskamuikkunen

 Kohta 10 vuotta siitä, kun oma aurinkoisemme tupsahti maailmaamme. Tänään vietämme siis jo yhdeksättä Kansainvälistä Downin syndrooma-päivää! 

Downiaiset ovat tehneet ihan mahtavaa some-kamppista tärkeän päivän tiimoilta, mutta ajattelin siitäkin huolimatta kirjoitella omia tuntemuksiani - meidän perheen näkökulmia tarkastellen. 

Löysin tekstinpätkän, jonka olen tässä taannoin kirjoitellut itselleni. Teksti käsittelee vanhemmuutta ja ajatuksia omasta äitiydestäni. Tekstiä kirjoittaessani mielialani on ollut selvästi apeammanpuoleinen - ihan niinkuin meillä vanhemmilla aina välillä tuppaa olemaan. Tarkastelen vanhemmuuden lisäksi tekstissäni luopumisen tuskaa. Surua. Jaksamista. Kiitollisuutta ja tulevaisuutta. Haluan nyt tähän alkuun kuitenkin jakaa pienen lainauksen tuosta pitkästä tekstistä. Sen pätkän, joka käsittelee päivän tärkeintä aihetta: 

" Lapsesi käyvät koulua, siellä täällä ja tuolla. Esikoisesi ei sovi normaalin raameihin . On joidenkin ihmisten silmissä vajavainen. Joskus pelkät katseetkin satuttavat.  Meille kun maailman tärkein ja rakkain. Sisaruksillensa kirkkain timantti.

Lasten kaverit kysyvät; miksi isosisko on niin pieni. Kakkosluokkalaisen  saatika eskarilaisen on vain niin vaikea sitä sanoittaa. "Siskolla Downin syndrooma", kertovat. Lapset eivät näe Downin oireyhtymää. Näkevät vain pienen isosiskon. Kysymykset ovat hyvin ymmärrettäviä ja tärkeitä. Niin hienoa että uskaltavat..!

Sisarukset nauttivat isosiskon seurasta. Yhdessäolo on luontevaa. Arki on hyvää ja kaveritkin saavat siitä osansa. Tää on meidän perhe. Hassu ja hajamielinen se välillä on mutta se on Huurinaisten. Täällä nauretaan paljon. Kissanpentukin on ja vähän omituinen mutta ihanan ujo koira. Aika-ajoin myös leijonan kokoinen lastenvahti, joka kutittelee pikkupoikia korvista kun pelaavat pleikkaria. 

Sillä pienellä isosiskolla on yleensä ne parhaat vitsit. Se laulelee itsekseen olkkarissa, lastenhuoneessa, saunalla.. mutta lasten kaverit eivät pidä sitä yhtään omituisena. Ovat tottuneet ja heillekin se on ihan normaalia. Jackpot! Kaikille. "

Aika hyvin tuo pieni tekstinpätkä tiivistää olennaisen. Downin oireyhtymä tuo mukanansa iloa mutta myös huoltakin. Elämä on elämänmakuista, pienellä lisätwistillä maustettuna.

 Minkälainen on tuo kohta kymppivee tosielämän tähtösemme nykyään? 

Hän on eläinrakas. Sai vihdoin tahtonsa läpi ja muutama viikko sitten perheemme lisävahvistus saapui taloon. "Tilli" on Espanjanrescue "Tallin" tosiystävä. Tilli on siis kissanpentu. Ihan supertyyppi. 

Piippis fanittaa Pete-tubehahmoa ja odottaakin tällähetkellä innolla, että posti toisi hänelle fanihupparin (niinkuin myös 2 muuta odottavat). Ohikulkijalle huikkasi muutama päivä sitten "Moi Tale!" . Noh, ne tietää jotka tietää. Mutta niin, kun Pirpana hurahtaa johonkin tiettyyn asiaan, hurahtaa hän täysillä ja lujasti. Putous on edelleen kestosuosikki ja viime syksyn kohokohtiin kuuluikin suoran lähetyksen seuraaminen paikanpäällä Ilmalassa. 

Meidän vanhempien kuluneen vuoden kohokohtiin kuuluu Piippiksen lukutaidon huikea kehittyminen. Tavujen lukeminen sujuu jo hienosti ja yksittäiset sanatkin onnistuvat. Lauseet eivät ihan vielä, mutta kaukanakaan ei tuo etappi ole. Ovat koulussa tehneet tytön kanssa ihan mieletöntä työtä ja kiitollisuutta siitä ei voi sanoin kuvailla. 

Tulevan kesän missio on harjoitella polkupyöräilyä neidin kanssa. Toistaiseksi kiinnostus sille on ollut niin vähäistä (todennäköisesti jalkojen heikon lihastonuksen vuoksi), ettemme ole turhaan tyttöä siihen patistaneet. Neitokainen on itse tyytynyt kruisailemaan sähköautolla sisarustensa perässä.

Niin, Pirpanan lihakset ovat hentoiset. Hienomotoriikka kaipaa edelleen harjoitusta. Kirjoittamisessa ja kynäotteessa on kuitenkin tapahtunut pientä edistystä. Hiljaa hyvä tulee..

Korona jännittää. Vaikkakaan tyttösen liitännäisiin ei kuulu riskitekijöitä, toivoisimme rokotusta niin pian kuin se vaan mahdollista on. Jos tauti perheemme kellistää, tulee Piippis olemaan kipein. Se on varmaa.

Pirpana rakastaa. Suukottaa. Laulaa, tanssii ja haaveilee. Leikkii kampaajaa ja lääkäriä. Katoaa naapuriin leikkimään siinä missä sisaruksensakin.

 Jälleen kerran saamme olla kiitollisisia upeista naapureista. Täysi luotto heihin. 

Piippis tekee tärkeää työtä. Tuo Downin oireyhtymää näkyväksi mallihommien kautta ja availee silmiä suloisella tavalla. Rakastaa poseerata. Ymmärtää ihanuutensa. Ottaa kuvauksissa kaiken irti saamastaan huomiosta. Olemme onnellisia että hän on tällaisen mahdollisuuden saanut. 

Muru, tässä sä olet nyt. Toivottavasti 15 vuoden päästä saan kirjoittaa siitä, kuinka olet saanut kulkea valitsemiasi polkuja. Sinulla on koulutus ja työpaikka, jossa viihdyt. Koet onnistumisen hetkiä, rakkautta ja saat olla terve. Sinulla on kumppani ja meillä Heikin kanssa on hurmaava vävypoika. Tai miniä. Aika näyttää. Olet tasa-arvoinen yhteiskunnassamme ja diagnoosisi on vain sivuseikka. Että ihan jokainen täällä Suomenmaassa näkisi erityisyytesi niinkuin kaikki lähelläsi näkevät. Se on luonteenpiirteesi. Tekee sinusta juurikin niin ainutlaatuisen kuin mitä olet. Just sen ihanan. Sen mitä äitinä ihailen. Olisinpa edes puolet sinusta!

Rakastan sinua. Rakastamme sinua. Kiitän joka päivä sinusta.

Haluan lopettaa postaukseni Piippiksen isin rustaamiin lyriikoihin. Erityinen esikoinen toimi aikanaan muusana. Olen niin ylpeä kummastakin. En kauniinpia sanoituksia tiedä. Jokakerta itken kun tämän biisin kuulen.