Kirjastokäynnillä: Kirjasto 10

Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Kirjasto 10 on Kirjastokäynnillä-sarjan aloittaneen Itäkeskuksen kirjaston tavoin varsin helposti saavutettavissa, sillä Postitalon sisällä muhivaan lainaamoon pääsee bussilla, metrolla ja junalla. Samasta rakennuksesta löytyy "Kymppikirjaston" lisäksi ruokakauppaa, kahvilaa, Postin toimipistettä ja Rajalan kamerakauppaa, ja sama monipuolisen tarjonnan kehittäminen tuntuu vahvana myös Kirjasto 10:ssäkin.

 

Musiikkiin ja tietotekniikkaan vahvasti nojaava Kirjasto 10 avasi ovensa huhtikuussa 2005. Tänä keväänä kymmenvuotissynttäreitään viettäneen kirjaston mittava ja Helsingin kaupunginkirjastojen laajin musiikkikokoelma on pääkirjaston muinaisen Musiikkiaseman peruja. Vahvistukset sarjakuva-, elokuvateos- ja matkaopaskokoelmiin ovat puolestaan peräisin Kaapelitehtaalla aiemmin toimineesta Kirjakaapeli-toimipisteestä.

Helsingin kaupunginkirjastojen toimipistekokeilujen tuhkista noussut Kymppikirjasto onkin jatkanut kokeiluluontoisella linjalla koko lyhyen historiansa ajan. Näistä projekteista voisi mainita Love Recordsin levyvalikoimista ja historiasta ammentaneen Loveradion, jota lähetettiin kirjaston tiloista lokakuun 2006 ajan.

Kirjasto 10:stä edelleen löytyviin musikkistudioon, ryhmätyötilaan ja soittohuoneeseen ei ollut mahdollista perehtyä tämän kirjastokäynnin aikana. Niistä ja muista erikoistiloista kiinnostuneiden kannattaa perehtyä kirjaston kotisivuihin.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että kirjaston ahdas aula ei innosta ihan hirveästi käymään peremmälle. Sisäseinälle ahdetut kahviautomaatti, palautelaatikko ja bestseller-hylly luovat yhdessä vähän nuhjuisen vaikutelman. Kirjastossa kävijä ei voi olla miettimättä, miten aulassa pystyy lukemaan lehtiä tasaisen ihmisvirran liikkuessa parin metrin päässä? Kymppikirjaston perällä olevaan hiljaisempaan tilaan olisi voinut hyvin varata tilaa aviisien lukemista varten.

Kunhan vähän ihmeellisen aula-asetelmien ohitse on päässyt, Kirjasto 10 alkaa heti tarjota parastaan. Oikealla tarjotaan mahdollisuutta lukulaitteen käyttämiseen, ja joku herkkusuu on ottanutkin tilaisuudesta vaarin. Palvelutiskin lähistöltä löytyy myös lautapeleille suunnattu nurkkaus.



Kirjaston aula on vilkkaimillaan todella kovan ihmismassan kourissa, ja siksi tuntuu erikoiselta, että nopeaa nettiselaamista varten sinne tuodut tietokoneet on sijoitettu melkein palvelutiskiä vastapäätä. Sen edessä kiemurtelevan jonon pää lipoo tietokonepisteen reunoja eikä työrauhasta ei ole kyllä tietoakaan.

Tilanne ei ole näin paha muiden asiakastietokoneiden suhteen, sillä ne on sijoitettu fiksusti vähän sivummalle kirjaston ikkunaseinän viereen pitkäksi letkaksi. Toisaalta heti tietokoneiden läheisyyteen sijoitetut kirja- ja levyhyllyt takaavat, että hyllyjen välissä puikkelehtivat ihmiset eivät tarjoa kovin hyvää työrauhaa. Tällainen asettelu luo Kirjasto 10:stä ikävän ahtaan vaikutelman - mikäli kirjastoon haluaa tulla tekemään töitä, kannattaa mahdollisuuksien mukaan ottaa oma läppäri mukaan.

Kymppikirjasto on siirtynyt kirjojen noutamiseen liittyen erikoisen ratkaisuun. Niitä ei muiden kirjastojen tavoin saa palvelutiskiltä kirjastokorttia vilauttamalla, vaan tilaamansa niteet voi itse käydä hakemassa palvelutiskin ja henkilökunnan tilojen takana olevasta syväyksestä. Kirjojen välissä tuulessa heiluvat kuitit kertovat, kelle kyseinen teos kuuluu.

Tämä ratkaisu tietysti vapauttaa kirjastohenkilökunnan palvelemaan asiakkaita muissa asioissa, mutta tällainen itsepalvelu ei ole sekään aivan ongelmatonta. Hyllystä näet voi napata kiinnostavan kirjan ja lainata sen muina miehinä, vaikkei olisi sitä varannut alun perin itselleen. Niinpä esimerkiksi lähestyvää tenttiä varten tarvittavia oppikirjoja ei kyllä tulisi mieleen tilata Kirjasto 10:stä noudettaviksi, varsinkin jos niille löytyisi muita ottajia.

Kaunokirjallisuus ei ole ollut Kymppikirjaston pääosa-alueena missään vaiheessa. Sitä vasten onkin hienoa, että Kirjasto 10 on saanut bestsellerpokkaritornien ohella romaaneja muutaman hyllyllisen verran. Itäkeskuksen kirjaston proosaa pullistelevaan alakertaan verrattuna tämä panos on tietysti aika vaatimaton, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Sitä vastoin pokkaritornien kirjojen kannet on tärvelty aika lahjakkaasti rumien "Special pokkari" -tarrojen myötä. Pokkareiden saama ehdoton kuukauden laina-aika tuntuu muutenkin vähän tökeröltä, sillä muissa kirjastoissa taskukirjapainoksia ja kovatkantisia kirjoja ei ole eroteltu ollenkaan toisistaan. Voikin olla, että koko "special pokkari" -säädös on jäänne jostain kirjaston menneisyydestä - pitäisikö jo kymmenvuotiaan kirjaston jättää lapsuusaikojen sääntöjä jo taakse?

Vaikka kaunokirjallinen puoli onkin jäänyt vähän vaatimattomampaan asemaan, vähemmän on kuitenkin omalla tavallaan aina enemmän - nopeasti lukemista kaipaavan on helppo käydä valikoima pikaisesti läpi ja löytää esimerkiksi vähän erikoisempia englanninkielisiä pokkareita, jotka muuten jäisivät lukematta.



Sitä vastoin musiikkikirjallisuutta, vinyylejä, nuotteja ja levyjä Kymppikirjastosta löytyy sitten sitäkin enemmän. Nuotit ja vinyylit odottavat heti aulan jälkeen vasemmalla, kun taas levyhyllyt jatkuvat kaunokirjallisuuden aloittamasta hyllyrivistöstä aina kirjaston perälle asti.

Levyvalikoima on laajuudessaan suorastaan hengästyttävän runsas, mutta onneksi kymppikirjastolaiset antavat omia suosituksiaan lainaamon lukuisilla televisioruuduilla.

Myös musiikkilehtiä versoo kirjastossa varsin kunnioitettava määrä, ja ne löytyvät levyhyllyjen loppupäästä kirjaston peräseinän läheltä. Aulassa taas on runsas valikoima aikakauslehtiä, johon mahtuu mukaan esimerkiksi Adbustersin ja Charlie Hebdon kaltaisia, vähän pienemmälle yleisölle suunnattuja julkaisuja.

Uuvuttavan paljouden keskellä kirjastossa kävijä voi kuitenkin mennä vetämään henkeä Suvannoksi kutsutulle alueelle. Värimaailmansa itse muuttava ja pari erilaista videoinstallaatiota tarjoava tila sopii mainiosti fiilistelyyn - jos lootuasennossa maailmaa ihmettelevän valkoisen patsaan tuijotus ei häiritse.

Kirjasto 10:n takaosasta löytyy puolestaan yllättävän rauhallinen iso alue - sitä käytetään erikoistapauksessa pienten keikkojen tai taidenäyttelyiden järjestämiseen, mutta normaaleina arkipäivinä tila toimii esimerkiksi opiskelunurkkauksena. Kiasman suuntaan antavien ikkunoiden läheltä löytyvät tosin kuulokkeilla varustetut istumapaikat, ja näin tilassa voi kätevästi nauttia musiikista häiritsemättä muita kanssaeläjiä.

 

Kirjaston jatkuvan muuttumisen ja laajenemisen huomaa esittelyn alussa mainittujen sisustuksellisten kauneusvirheiden ohella vanhojen kylttien paikalleen jäämisenä - esimerkiksi nuottikirjat ovat jo aikoja sitten siirtyneet kirjaston etuosaan.

Pahimmillaan ahtaus ja epämukavuus näkyvät turhankin selvästi Kymppikirjastossa. Se on harmittavaa, sillä yhtäällä kirjasto uudistetaan ja kehitetään jatkuvasti, mutta toisaalta siellä tuntuu olevan jokin kohta jatkuvasti vähän rempallaan. Esimerkiksi kirjaston takaosasta löytyvät, levynkansista tehdyn sermin taakse piilotetut flyygeli ja dj-pöytä eivät todellakaan ole ansaitsemillaan paikoilla. Niiden kohtelusta syntyy vaikutelma kiireestä ja epämukavuudesta, mikä ei sovi lupsakkaan lainaamoon lainkaan - tuntuu siltä, että uudistuva ja monipuolistuva Kirjasto 10 kolistelee jo omien tilojensa rajoilla.

Tulevaisuudessa häämöttävän Keskustakirjaston myötä Kirjasto 10 saattaa kokea lopulta saman kohtalon kuin jutun alussa mainitut edeltäjänsä. Suomea tällä hetkellä runnova talouskurimus saattaa kuitenkin panna rakennussuunnitelmien rattaisiin siinä määrin kapuloita, että vielä on hyvin aikaa käydä perehtymässä Kymppikirjastoon tunnelmaan.

Sen terävien kulmien alta löytyy persoonallinen ja helposti lähestyttävä kirjasto, jonka rento ilmapiiri houkuttelee pistäytymään melkein aina keskustassa asioidessa. Erityisesti musiikinystävien luulisi löytävän Kymppikirjastosta jotain kuunneltavaa tai luettavaa vaikkapa junaa tai bussia odotellessa.

Myös kirjaston normaalia pidemmät aukioloajat ansaitsevat kunniamaininnan - arkisin Kirjasto 10 on auki iltakymmeneen ja viikonloppuinakin iltakuuteen asti, kun muut kirjastot sulkevat ovensa jo neljän maissa.

Teksti ja kuvat: Petter

Jenni Japanissa: Mitä nuoret partiolaiset lukevat?

Jenni vietti kesästään neljä viikkoa Japanissa ja oli matkan aikana pari viikkoa vapaaehtoistöissä partiolaisten 23. maailmanjamboreella. Neljän vuoden välein pidettävälle partioleirille kokoontui noin 33 000 partiolaista 147 maasta. Monilla osallistujilla oli mukanaan myös matkalukemista, ja Jenni otti selvää, mitä nuoret maailmankansalaiset lukevat ja mitä he suosittelisivat suomalaisille luettavaksi.

Saki, 21, Japani

Mikä sai sinut lähtemään jamboreelle?
-Minua kysyttiin vapaaehtoiseksi auttamaan Unicefia leirille, ja minulla oli aikaa tulla.

Mitä luet tällä hetkellä ja mitä olet pitänyt siitä?
-Tomihiko Morimin romaania Yoru wa mijikashi arukeyo otome, joka kertoo yliopisto-opiskelijan elämästä. Tarina sijoittuu Kiotoon, ja romaanin maailma ei aina toimi tavallisen maailman tavoin.

Ketä oman maasi kirjailijaa suosittelisit suomalaisille luettavaksi?
-Jo edellä mainittua Tomihiko Morimia, koska hän kirjoittaa tavallisista japanilaisista opiskelijoista. Hänen kirjoissaan käsitellään tyypillisiä ongelmia, joita nuoret japanilaiset kohtaavat, ja hänen teostensa avulla lukija voi ymmärtää enemmän japanilaisia.

Novia, 21, Indonesia

Mikä sai sinut lähtemään jamboreelle?
-Minulla ei ollut mitään ohjelmaa kesälomalle, ja päädyin yliopiston kautta auttamaan leirille.

Mitä luet tällä hetkellä ja mitä olet pitänyt siitä?
-Kaisuke Hachimanin Yonjiyuukiyuusai mikeiken sutsutoko kaigo hajimemashita -mangaa. Teoksessa erikoista on, että keski-ikäinen mies aloittaa uuden työn sairaanhoitajana. Japanissa on erikoista aloittaa uusi ammatti vanhemmalla iällä, se on hyvin epätyypillistä.

Ketä oman maasi kirjailijaa suosittelisit suomalaisille luettavaksi?
-Pramodeya Ananta Toeria. Esimerkiksi hänen historiallinen teoksensa Bumi Manusia (This Earth of Mankind) kertoo hollantilaisista ihmisistä, jotka imperialisoivat Indonesian, ja kuinka japanilaiset hyökkäsivät Indonesiaan.

Suosittelisin myös Andrea Hiratan teosta  Laskar Pelangi (The Rainbow Troops), joka perustuu tositapahtumiin ja on hyvin kuuluisa. Romaani kertoo nuoresta pojasta, joka kamppailee ystäviensä kanssa oikeudesta saada opiskella kotisaarellaan, jossa alakoulun käyminen loppuun on suuri saavutus.

Odile, 19, Ruotsi

Mikä sai sinut lähtemään jamboreelle?
-Lähdin siksi, koska olin viime maailmanjamboreella Ruotsissa neljä vuotta sitten, ja siellä oli todella hauskaa. Halusin käydä Japanissa ja ajattelin, että jamboree olisi hyvä tilaisuus siihen.

Mitä luet tällä hetkellä ja mitä pidät siitä?
-Suzanne Collinsin romaania The Hunger Games: Catching Fire (Nälkäpeli - Vihan liekit). Se on todella jännittävä ja hyvä, ja se on sopiva matkakirja, koska hektisellä leirillä sitä on helppoa lukea silloin tällöin. Pidän siitä myös siksi, että innostun helposti fandomista ja ilmiöistä, jotka liittyvät esim. juuri Collinsin kirjasarjaan.

Ketä oman maasi kirjailijaa suosittelisit suomalaisille luettavaksi?
-Vilhelm Mobergia, erityisesti hänen romaaniaan Utvandrarna (Maastamuuttajat), joka on hänen tunnetun kirjasarjansa ensimmäinen osa. Oikeastaan kaikki Mobergin teokset ovat lukemisen arvoisia.

Utvandrarna on klassikko, ja siksi aloin aikoinaan lukea sitä. Se sisältää paljon ruotsalaista historiaa. Se kertoo ruotsalaisista maanviljelijöistä, joiden täytyy lähteä 1800-luvulla Amerikkaan. Mielestäni teos on vieläkin hyvin ajankohtainen, etenkin juuri nyt, kun Ruotsiin tulee paljon maahanmuuttajia muista maista.

Sarah, 31, Kuwait

Mikä sai sinut lähtemään jamboreelle?
-Tämä on kolmas kertani maailmanjamboreella, olen addiktoitunut niihin!

Mitä luet tällä hetkellä ja mitä pidät siitä?
-Shakespearen teoksia ja niiden lisäksi Malala Yousafzain ja Christina Lambin kirjoittamaa kirjaa I am Malala: The Girl Who Stood Up for Education and Was Shot by the Taliban (Minä olen Malala: Koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa). Se kertoo pakistanilaisesta tytöstä, joka melkein tapettiin, koska hän uskalsi puhua ääneen oikeudestaan koulutukseen. Olen lukenut sen kolme kertaa.

Ketä oman maasi kirjailijaa suosittelet suomalaisille luettavaksi?
-En oikeastaan lue kuwaitilaisia kirjailijoita, joten haluaisin suositella libanonilaista Nizar Qabbania. Hän oli romanttinen mies, joka kirjoitti todellisesta elämästä, ja myös kuoli sen takia.

Jennillä puolestaan oli matkalukemisena Miika Nousiaisen Metsäjätti, jonka maailma tuntui kovin kaukaiselta toisella puolella maapalloa.

Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä on melkoisen räävitön lukuelämys. Hauskuudestaan ja hyvästä huumorintajustaan huolimatta se venyy varsinkin loppuaan kohden yllättävän synkkiin mittasuhteisiin.

Järjestäjä alkaa, kun romaanin kertojana toimiva päähenkilö Tarmo tekee henkistä kuolemaa työskennellessään kirjastossa. Lainaamon ainoana miespuolisena työntekijänä ja niin sanotun kiltin tytön syndroomasta kärsivänä Tarmo on melkoisen työpaikkakiusaamisen kohteena. Järjestäjän alussa tiuhaan tahtiin esiintyvä naisviha yllättää runsaudellaan ja tylyydellään. Vaikka Holma on maustanut Tarmon hameväkeen kohdistuvaa vihaa reilulla huumorilla, jossain vaiheessa hyvän maun raja tulee kuitenkin vastaan.

Lillukka oli heittänyt minun leivokseni pois, minulta kysymättä. Minä olisin halunnut hakea hyllystä Suomemme sodat -kirjasarjan paksuimman osan ja hakata sillä Lillukkaa päähän, keskelle hänen punamustaksi värjättyä kampaustaan, hupsista luikkaa. Ennen lomaani Lillukka oli värjännyt hiuksensa punamustaksi. Takatukka oli aivan lyhyt, kampaaja oli opettanut Lillukkaa pörröttämään sen pystyyn. Otsan päällä oli kirkkaanpunainen raita, jota Lillukka hypisteli menemään. Me saimme seurata, kuinka Lillukan hiukset haalistuivat viemärin suuaukkoon juuttuneiden häpykarvojen värisiksi.
[…] Ennen muuta Lillukka oli nainen, joka osti viimeisen myyntipäivän sisäfileetä kissalleen, jonka nimi oli Pekka. ”Kissa kiittää, kissa kiittää”, hän sanoi, iski silmää ja väräytti yhtä leuoistaan. Yhteensä leukoja oli neljä. Ylin niistä oli pieni rasvakukkula. Mietin, lähtisikö siitä samanlainen ääni kuin viemäristä, jos siihen napauttaisi sormella.[s.12-3]

Kirjaston tunkkainen ja vihamielinen tunnelma kuitenkin saa väistyä, kun Tarmo irtisanoutuu duunistaan ja pääsee kuin ihmeen kaupalla tuotantojärjestelijäksi Suomalaiseen Teatteriin. Siellä hänen syliinsä lävähtää tekstiltään ponnettoman näytelmän järjestäminen ja vielä ikävämpien näyttelijöiden ohjastaminen ja nuhteessa pitäminen. Työtaakka ei kuitenkaan tunnu niin pahalta, kun Tarmon himoitsema nuori ja komea Daniel liittyy projektiin mukaan.

Kuten edellä olevasta lainauksesta voinee päätellä, Järjestäjän lukeminen on Holman tykittämän, täysin ylilyödyn huumorin ansiosta hauskaa mutta aika raskasta luettavaa. Tarmolla on tapana ylianalysoida melkein kaikki Järjestäjän tapahtumat, mikä hidastaa lukuelämystä ristiriitaisella tavalla. Vaikka lukijasta tuntuu, että romaanissa tapahtuu koko ajan todella paljon, itse juoni etenee kuitenkin aika hitaasti kirjan loppua lukuun ottamatta.

Järjestäjän muistettavin hahmo on Tarmo, joka on ristiriitaisuudessaan ja itseruoskinnassaan yhtä mieleenpainuvan kummallinen kuin Harri Sirolan Abiturientin Ville Siikala. Tarmo tuntuukin melkoiselta ääripäiden tapaukselta, joka ei tiedä itsekään, kumpaan päähän kuuluu. Hän pohtii homouttaan ja miehisten ominaisuuksien puutettaan mutta toisaalta ajautuu entisen kollegansa Minnamarin kanssa laastarisuhteeseen. Tarmo pelkää paljastavansa taipumuksensa muille miehille, mutta kuitenkin kutsuu netin senssipalstoilla uroita luokseen öisin. Alussa pelokkaalta vaikuttava Tarmo muuttuukin Järjestäjän aikana holtittomaksi ja vaaralliseksi hahmoksi, jonka vaaralliset mielihalut eivät jää ajatusten tasolle.

Tarmon kehityksessä on hyvin paljon samoja askelmerkkejä kuin Sirolan Ville Siikalassa; Tarmon ristiriitaisuus kiinnostaa saa lukijan tajuamaan hyvin nopeasti, ettei tuossa voi käydä hyvin, ja näin kääntämään sivua toisensa jälkeen onnettomuuksia kohti. Holman runsas huumori pehmentää rajuimpia käännöksiä kuitenkin ehkä vähän liikaa, sillä se vetää tarinaa turhan paljon farssimaiseen suuntaan verrattuna Abiturientin vakavamielisyyteen ja synkkyyteen. Holman huumori on parhaimmillaan todella hauskaa ja luontevaa, mutta heikoimmillaan tuntuu vähän yliyrittämiseltä.

Holma käsittelee Järjestäjässä taitavasti esimerkiksi yksinäisyyttä ja muista erilleen jäämistä. Tarmon lisäksi teemasta hengittää myös näytelmään kiinnitetty romanikerjäläinen, joka on aivan yhtä ulkopuolinen näytelmäprojektissa kuin Tarmo. Hahmojen omituinen suhde ansaitsisi enemmän tarkastelua, mutta ei - muutenkin Holman humoristisessa hengessä melkein kaikki hahmot näyttelijät etunenässä jäävät todella pinnallisiksi hahmoiksi. Heikki on juoppo, Anni on itkuherkkä taiteilijasielu, Tomi improryhmästä karannut ärsyttävä huithapeli ja Varvara puolestaan ylimielinen ja koppava, kun taas edellä mainittu Daniel kaunis ja tavoittamaton. Kliseiset ja lähinnä yhden luonteenpiirteen ympärille rakentuvat hahmot toki viihdyttävät, mutta niiden soisi kasvavan suuremmiksi hahmoiksi. Nyt näin käy vain etupäässä Danielille. Toisaalta Holma antaa tilaa Tarmon ajatuksille, jotka ovat Järjestäjän kiinnostavinta aineistoa.

”Se esitys on täysin tyhjä. Siinä ei oo mitään. Se on ihan pintaa, siellä ei oo alatekstejä, ei mitään mysteeriä, se on alatekstiä se teksti itse, kaiken arvaa jo ekassa kohtauksessa.”
Daniel oli oikeassa, tavallaan. Ehkä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että sellaista teatteri on. Tragedian haistaa ensi metreiltä mutristuneista ilmeistä ja tummista lavasteista, hauskaksi tarkoitetussa esityksessä vaatteet ovat värikkäitä ja ilmeet liioiteltuja. Tragikomedia on jotakin sellaista, jossa sanotaan kuolema ja kikkeli, ehkä jopa samassa lauseessa. [s. 276]

Sitä vastoin nykyisen työelämän resurssipulan, yhdentekevien rentoutumisharjoitusten ja yhteishenkeä kohottavien tempausten kritisointi ja suomalaisen kulttuurin tuottajien ja tekijöiden arvostelu ovat vähän turhan itsestäänselviä sivuteemoja, jotka eivät ole myöskään Järjestäjän vahvinta antia. Onkin mielenkiintoisempaa nähdä, millä eri tavoilla Holman hahmot käsittelevät nykyajan vaatimusten, epävarmuuden ja yltäkylläisyyden tuottamaa tyhjää, pahaa ja merkityksetöntä oloa – sen olemassaoloa ei tarvitsisi koko ajan hieroa lukijan kasvoihin.

Järjestäjän kärkevyys, vähän uuvuttavakin kiivaus ja äkkiväärät juonenkäänteet ja tapahtumat ovat haasteellista mutta pääosin viihdyttävää seurattavaa. Kaikkiaan Holma kuitenkin osoittaa juuri Tarmon mielenmaailman kuvauksellaan, että osaamista löytyy muuhunkin kuin Putous-hahmo Kissi Vähä-Hiilarina keekoilemiseen.

Petter haluaisi kovasti palata amatööriteatterin maailmaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 380
Kansikuva: Elina Warsta
Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani,
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Colin Meloy, Carson Ellis: Sysimetsä



Colin Meloyn kynäilemän ja Carson Ellisin kuvittaman Sysimetsän kronikat -trilogian samanniminen avausosa levittää lukijan eteen miellyttävän vanhanaikaisen mutta samalla turhan tasapainottoman ja levottoman fantasiaseikkailun, jonka käänteitä kuitenkin seuraa mielellään.

Sysimetsä alkaa, kun Portlandissa Suurten metsien lähellä asuvan Prue McKeelin kapaloikäinen pikkuveli Mac joutuu varislauman kidnappaamaksi. Varikset lennättävät pikkuveikan Tiettömäksi korveksi kutsuttuun metsään, josta kukaan sinne mennyt ei ole tiettävästi palannut. Pruen on kuitenkin lähdettävä luokkakaverinsa Curtisin avustuksella pelastusretkelle puhuvien eläinten ja ihmisten asuttamalle, Sysimetsäksi paljastuvalle alueelle, missä koko fantasiamaailmaa uhkaava salajuoni on juuri käynnistymässä.

Sysimetsän maailma, jossa ihmisten tavoin käyttäytyvät ja puhuvat eläimet ja ihmiset elävät rinta rinnan, tuo hauskalla tavalla mieleen C.S. Lewisin Narnia-kirjojen maailman, jonka väestö muistuttaa hyvin paljon Sysimetsän vastaavaa. Meloylla on rikkoo hauskasti perinteisen fantasiamaailman rajoja marssittamalla Pruen silmien eteen esimerkiksi Sysimetsää palvelevan nykyaikaisen postiauton. Tämä kohtaus muistuttaa hyvin paljon Narnia-sarjan Velho ja leijona -avausosan alkua, jossa Lucy Pevensie löytää tiensä talviseen Narniaan ja näkee lumisen metsän keskellä loistavan katulampun. Meloy onkin lukenut selkeästi Lewisinsä, sillä manipuloivan Aleksandran ja tämän pauloihin joutuvan Curtisin suhde muistuttaa hyvin paljon tapaa, jolla Valkoinen velho manipuloi Narniaan pelmahtaneen Edmundin puolelleen.

Sysimetsä tuntuukin kaikkiaan vaikkapa George R.R. Martinin massiiviseen ja monitasoiseen ja -tahoiseen Tulen ja jään lauluun ja J.K.Rowlingin fantasiakirjallisuutta ravistelleisiin Harry Pottereihin nähden yksinkertaisemmalta ja vaatimattomammalta tapaukselta. Se on välillä lapsellisen yksinkertainen ja mustavalkoinen mutta samaan aikaan moderni ja nykyaikainen – parhaiten tämä näkyy pääparin kohdalla.

Prue on nokkela poikatyttö, joka on innostunut luonnosta ja lintujen piirtämisestä, kun taas Curtis on kiusallisen kömpelö, sarjakuvista innostunut nörtti. Lapset edustavat molemmat melkoisia ääripäitä, vaikka Meloy onkin nykyaikaisesti tehnyt Pruesta sankarittaren ja jättänyt Curtisin pienempään rooliin, johon kuuluu lähinnä sähläämistä ja paikasta toiseen ajelehtimista. Tällainen tuntuu vähän epäreilulta halki kirjan, vaikka Curtis pääseekin lopulta näyttämään kyntensä. Hahmojen dialogi on kuitenkin parhaimmillaan hauskaa luettavaa.

Prue vilkuili ympärilleen ja sanoi: ”En oikein tiedä, mikä vaara meitä muka uhkaa.”
”Ehkä kojootit?” Curtis ehdotti.
”Luulin että kojootit ovat yöeläimiä”, Prue sanoi.
”Ai niinpä ovatkin, luin sen jostakin”, Curtis myönsi. ”Luuletko että löydämme veljesi ennen iltaa?” [s.55]

Lapsellisien dialogien vastapainona Sysimetsästä löytyy myös synkkyyttä ja väkivaltaa sotakohtausten muodossa. Yksityiskohtaisesti kuvatut kuolemat ja taistelut eivät oikein sovi Sysimetsän muuten huolettomaan ilmapiiriin, vaan ne tuntuvat tarinan ja kokonaisuuden kannalta vähän mauttomilta ja päälleliimatun oloisilta.

Rotkoon satoi taas nuolia, mutta tällä kertaa toisesta suunnasta, ja se alkoi täyttyä niiden kovaonnisten ryövärien ruumiista, jotka olivat sattuneet nuolisateen tielle. Ryöväriarmeijan jousiampujat latasivat lisää nuolia, ja pari ryöväriä alkoi tulittaa kojootteja kivääreillä. Moni luoti osui maaliin, ja kojoottien ruumiit vierivät savuavan rotkon pohjalle ruumiiden sekaan. Curtis tuijotti kuolleita ja haavoittuneita, joita tuli koko ajan yhä enemmän, vaikka taistelu oli hädin tuskin edes alkanut.
”Jalkaväki!” kojoottikomentaja karjaisi. ”ETEENPÄIN!”  
Kauimpana seisseet jalkaväensotilaat marssivat jousiampujien ja muskettisoturien ohi ja yllättivät ryövärit, jotka olivat juuri kapuamassa loivaa rinnettä. Joukot iskivät yhteen korviahuumaavan metelin säestyksellä. Kuului sapeleiden kalinaa, äänekästä ulinaa, kiukkuista karjuntaa sekä luiden rutinaa. Curtis irvisti, häntä oksetti. Hän oli pitänyt tällaisia taisteluita romanttisina – kiitos historiallisten romaanien, joita hän oli viime aikoina lukenut –, mutta nyt kuvitelma alkoi rapistua. Todellisuus osoittautui paljon julmemmaksi. [s.153]

Meloy tekee myös kumarruksen Rowlingin terävän fantasiakirjallisuuden suuntaan esittämällä Sysimetsän kuninkaanlinnan hallintakoneiston kaikessa byrokraattisessa järjettömyydessään. Liian toiston myötä hallinnollisen epäkäytännöllisyyden kuvaaminen muuttuu kuitenkin vähän tylsäksi – tavallisen kansan asioita yksin ajavan, hihasta nykijöitä pakenevan virkamiehen jahtaaminen alkaa toistaa itseään aika äkkiä.

Meloy onkin lähtenyt tietoisesti sieppaamaan fantasiakirjallisuuden ykkösnimiltä ideoita omaan kertomukseensa, mutta lopputulos jää aika levottomaksi ja jotenkin tasapainottomaksi. Meloy hyppii lähinnä joko perheen pienimmille tai vähän varttuneemmille lukijoille suunnattujen materiaalien välillä kaikkea muuta kuin ongelmitta. Esimerkiksi Pixarin monitasoiset elokuvat, jotka tarjoavat parhaimmillaan samaan aikaan toimintaa lapsille ja viittauksia populaarikulttuurin helmiin aikuisille, suoriutuvat tästä hommasta huomattavasti tasapainoisemmin ja hallitummin. Sysimetsän lopputaistelun jälkeen seuraava tylsä politikointi ja hallituksen muodostamisen kuvaaminen eivät myöskään ole ihan paras tapa vauhdikkaan ja monipuolisen fantasiaromaanin lopettamiseen.

Ellisin upeat kuvitukset sitä vastoin herättävät Sysimetsän sankareineen komealla tavalla eloon. Runsaiden kuvitusten persoonallinen piirrostyyli henkii aivan omanlaistaan tunnelmaa. Harmi kyllä Otavan taittopuoli on onnistunut pilaamaan Ellisin hienojen värikuvien sijoittelun romaanin sekaan. Kiiltävälle paperille painetut piirrokset kun on taitettu tarinan varrelle niin, että niiden esittämä tapahtuma saattaa olla hyvinkin jäljessä kohdasta, jossa Meloyn teksti kulkee. Tämä saattaa olla makuasia, mutta se ei kyllä tunnu kovin tarkalta tai tyylikkäältä.

Sysimetsä on ongelmistaan huolimatta varsinkin loppuaan kohden hurjaksi ja jännittäväksi villiintyvä tarina, jolle jää odottamaan jatkoa, varsinkin kun jotkin tärkeät kysymykset jäävät toistaiseksi vaille vastauksia. Toivottavasti Maanalainen Sysimetsä ja Sysimetsän valtakunta tarjoavat esimerkiksi Pruen syntyperään liittyvien lisätietojen ohella myös tasapainoisempia ja yhtenäisempiä fantasiaelämyksiä.

Petter haaveilee siitä, että hänellä olisi joskus aikaa lukea Narnia-saaga loppuun.

Alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 1

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011

Suomennos: Peikko Pitkänen

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 518

Kansikuva: Carson Ellis, Sarah Hoy ja Markus Pyörälä

Lajityyppi: fantasia, seikkailu

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia ottaa melkoisen harppauksen verrattuna miehen Abiturientti-esikoisteokseen. Sirola on siirtynyt Ville Siikalan jännittävästi ja eloisasti kumpuilleiden mielenmaisemien kuvaamisesta huomattavasti suurempiin teemoihin ja kuvioihin.

Kaksi kaupunkia käynnistyy toukokuussa 1983, kun Tallinnassa ensimmäistä kertaa vieraileva runoilija David Leija, oikealta nimeltään Jussi Kuusinen, tutustuu kahteen todelliseen virolaiseen vilkkusilmään. Rein Mägisaaren hämärähommat ja muusikko Ants Semperin värikäs historia, johon lukeutuu muun muassa neuvostoliittolaisesta sukellusveneestä karkaaminen Antsin henkilökohtaista haaremia unohtamatta, tulevat nopeasti tutuiksi.

Erityisesti Reinin hauska viron ja suomensekainen puhe huvittaa kirjan alkumetreillä, semminkin kun englantia osaavan Antsin puhe on asiallista ja moitteetonta kieltä. Reinin levottomuus ja epärehellisyys korostuvat hauskasti tämän lasketteleman siansaksan seassa.

Hän [Rein] heristi nyrkkiään. Sitten hänen ilmeensä lauhtui sopuisaksi ja hän sanoi tuijottaen Leijaa kostein silmin:
– Ants kerto minule et sina olet mees kes ei pelka mitte mitaki. Ants kerto minule et sina jutustasit, et kirjailija ei peaks mitaki karttama, et ei ole surm suur mure, kui tekep tööt teise inimese hyvaks. Mina sinule sanon, et see on suurepärane jutustamine, suurjooneline suhtautumine. Palju on inimeset keta pelka, harv on keta uskalda.
– Niin, sanoi Leija välinpitämättömästi.
Rein sanoi:
– Ants kerto minule, et sina lubasit meit auttaa, et sinul on juba vene ja monet ystävat Soomes kea sinu ka tekevat täpseliset suunnitelmat. [s.92]

Kaksikon uhkarohkean pakomatkan takia pääsee unohtumaan se tosiasia, että molemmat tietävät Reinin vaimon Aaven odottavan Antsin lasta. Vaikka miehet ovatkin valmiita panemaan jännitteet syrjään yhteisen päämäärän takia, venäläiset rajavartijat saavat heidät kiinni suomalaisen kalastusaluksen kannelta. Ants joutuu lopulta oman nahkansa pelastavan Reinin petoksen takia 11 vuodeksi Pohjois-Venäjälle vankileirille erilaisten rangaistuslaitosten ja pakkomielisairaaloiden kautta. Reinin salakuljettama arvokas maalaus puolestaan päätyy kalastusvenettä kipparoineen Joni Jaakkolan haltuun.

Kaksi kaupunkia seuraa Antsin hurjaa matkaa Neuvostoliiton julman rangaistuskoneiston halki armottoman rehellisesti. Sirola on koostanut muusikko Tarmo Urbin ja tämän perheen kohtaloiden pohjalta melkoisen runsaan lukuelämyksen, sillä kaikkiaan kahdeksaan osaan jaettu Kaksi kaupunkia vie lukijan Tallinnan ujonhilpeistä tunnelmista vankileirien täydelliseen kurjuuteen ja loppumetreillä olevan neuvostojärjestelmän hullutuksista Jonin kalastushommiin kahden kaupungin välillä kimmeltävälle Suomenlahdelle.

On kuitenkin hämmentävää, miten kovasti David Leija liki ihastuu kiinalaista voimailua harrastavaan ja Tallinnassa hanum-tytöistä koostuvaa, melkein jo paritusrenkaaksi muuttuvaa järjestelmäänsä pyörittävään Antsiin. Virolainen muusikko kuvataan melkoiseksi supersankariksi ja tosimieheksi, jonka mainetta huhuttu pako sukellusveneestä vain ruokkii entisestään. Ants onnistuu saamaan runoilijan puolelleen viimeistään siinä vaiheessa, kun hän ”lainaa” David Leijalle yhtä hanum-tytöistään, jolloin kynäniekan oma tyttöystävä unohtuu alta aikayksikön. Kahden kaupungin naishahmot ovatkin monilukuisuudestaan huolimatta pelkkiä pelinappuloita miestenvälisissä yhteenotoissa, ja jäävät aika lailla näiden varjoon.

Myös Jonin rankat kalastusmatkat ja erä Suomenlahden saaristossa saavat Kahdessa kaupungissa melkoisesti huomiota, vaikka ne tuntuvatkin todella irrallisilta. Esimerkiksi Jonin, tämän appiukon ja miehistön yhteinen, lähinnä juopotteluun keskittyvä eräretki leikkaa Antsin tarinan väliin niin räikeästi, ettei se oikein vakuuta. Parhaimmillaan kalannarraamiset tuntuvat hengähdystauoilta varsinaisesta tarinasta ja tylsimmillään ne ovat melkoisia suvantokohtia, jotka tekee mieli harppoa läpi mahdollisimman nopeasti. Onkin hassua, että vaikka Joni ja David Leija ovat aikoinaan käyneet samaa koulua ja ilmeisesti muotoutuneet Jonin mukaan jonkinlaisiksi verivihollisiksi, tätä ei käsitellä kirjassa lainkaan.

David Leijallakin on kuitenkin oma roolinsa Sirolan tarinassa, vaikka hahmo pysytteleekin lähinnä taustalla. Tallinnan ja Helsingin erilaisia maailmoja yhdistävä David Leija näyttäytyy ihailemansa Antsin silmissä rohkeana taiteilijana, joka saa elää vapaana ja onnellisena – viittaahan David Leijan sukunimikin jo siihen!

Maskuliinisuuden ohella Sirola on kuitenkin tuonut teokseensa mukaan yllättäviä sävyjä. Edellä mainittuun tosimiesmeininkiin saadaan vaihtelua, kun Ants joutuu kohtaamaan jos jonkinlaisia neuvostojärjestelmässä omasta paikastaan taistelevia tai taistelleita ja epäonnistuneita yksilöitä, joista edellä mainittuja Sirola kuitenkin kuvaa ulkoapäin lempeästi ja humoristisesti esimerkiksi Antsin oikeudenkäynnissä. Sirolan rikas kieli tasapainottaakin hienosti teoksen synkkyyttä ja toivottomuutta.

Miliisien, MVD:n ja KGB:n turvallisuusmiesten päästäessä sisään sopiviksi katsomiaan henkilöitä istuivat syyttäjä ja asianajajat paikoillaan kuin kolme kirjaston lukusalissa yöpynyttä latinistia ja lehteilivät uneliaasti kansioitaan. Kaikkein väsähtänein heistä oli Reinin asianajaja, Aleksandr Platonov, harmaisiin pukeutunut kyömynenäinen mies, muuten kalju mutta keskivaiheilla päätä haaleanruskea hiustöyhtö kuin tilhellä.
[--] Syyttäjä oli Jaak Mets, pörröpäinen nuori mies, vasta poikanen, juuri opintonsa päättänyt. Hänellä oli paksut silmälasit ja leveä raidallinen kravatti. Hän näytti pukulainaamossa käyneeltä lennokkikerholaiselta, ja saattoi olla varma, ettei hänellä ollut osuutta asioiden kulkuun. [s.228]

Sirolan vino huumori ei kuitenkaan oikein auta Antsin tarinan siirtyessä virolaisiin pakkohoitolaitoksiin ja vankileireille, joissa muusikko tapaa erilaisia ihmiskohtaloita. Sirola näet kuvaa mieleltään järkkyneitä vankeja muuhun teokseen nähden todella pinnallisesti ja ohimenevästi.

Esimerkiksi Kolmannen valtakunnan kunnian päiviin henkisesti juuttunut Andrei ’Adolf’ Mazorov esiintyy tarinassa vähän kornina hahmona, joka tuo nippelitietoa tarjoillessaan mieleen enemmänkin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjoista tutun, sidontaleikeistä ja natsien kuritustoimista intoilevan Mikael Wöllerin eikä niinkään vakavasti otettavaa, pahasti traumatisoitunutta hahmoa. Kahden kaupungin mielisairaalajaksot eivät myöskään pääse oikein lentoon, kun Sirola esittelee muun muassa Antsin kasvojen edessä itseään tyydyttävän vartijan. Tällainen farssimaisuus syö Sirolan mielisairaalakuvaukselta melkoisesti pohjaa .

Sirola kuitenkin onnistuu pelastamaan mielisairaalakuvaustensa täydellisen vesittymisen, kun Ants pääsee kuulemaan vankitovereidensa tarinoita ja muodostamaan kammottavan kuvan kokonaisen kansakunnan taipaleen pilanneesta Neuvostoliitosta, jossa pieni ihminen unohtuu järjettömän koneistoon hampaisiin kansallisuudestaan riippumatta. Esimerkiksi sotilaslentäjänä ja amerikkalaisten sotavankina Vietnamin sodassa olleen, Viulistiksi kutsutun miehen kertomat tarinat Antsille ovat aika karua luettavaa.

Hän kertoi, että Vietnamissa oli ollut mukavaa. Ne olivat olleet hänen elämänsä onnellisimmat vuodet. Hän oli ollut 28 joutuessaan vangiksi.
”Olimme päivät pitkät pätkässä Hanoissa, ja tytöt olivat halpoja, ja sitten sotimaan votkapullo taskussa. Ja siitä riemusta 1 500 ruplaa kuussa.”
Hän lisäsi: ”Minä olin aina uskollinen neuvostoarmeijalle. En kavaltanut mitään edes amerikkalaisille, vaikka he yrittivät kovasti. Välillä minä jopa uskoin siihen sotaan. Välillä minä uskoin, että olimme hyödyksi vietnamilaisille. Mutta ei niitä pikku paskiaisia voi kukaan auttaa.”
”Eivät edes amerikkalaiset?”
”Amerikkalaiset ymmärsivät asian paremmin. He tajusivat hoitaa kaiken itse. Me yritimme opettaa vietnamilaisia lentämään. Jos he ensimmäiseltä lennolta palasivat, toisella katosivat. Ohjaamon tuolit olivat heille liian suuria. He eivät nähneet ikkunasta ulos.” [s.406-7]

Sirola ei kuitenkaan pysty punomaan suurteoksensa kaikkia juonenlankoja yhteen, vaan esimerkiksi Jonille päätynyt maalaus unohdetaan kokonaan Kahden kaupungin alkuasetteluiden jälkeen. Niinpä romaanin tärkeimmäksi ja ehdottomasti vahvimmaksi sisällöksi nousevat Viulistin ja muiden neuvostokansalaisten tarinat. Sirolan luomien hahmojen edesottamukset olisivat voineet tuoda Neuvostoliiton kritisoimiseen mukaan uusia sävyjä ja laajentaa romaania, mutta nyt ne jäävät hajanaisiksi ja epämääräisiksi juonenlangoiksi.

Kaksi kaupunkia on vaikuttava lukuelämys, joka muistuttaa nykylukijaa paitsi siitä, että tuollainen ihmisarvoa murskaava ja nöyryyttävä järjestelmä on ollut käynnissä vielä 30 vuotta sitten, myös tarinoiden voimasta ja historiasta itsestään. Fakta voikin olla joskus fiktiota elämyksellisempää, sillä Sirolan omat hahmot edesottamuksineen tuntuvat tositapahtumista ammentavan aineksen rinnalla vähän vaisuilta.

Petter huomasi Kahta kaupunkia lukiessaan
puhuvansa Reinin siansaksaisen hilpeitä repliikkejä hiljaa ääneen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 638

Kansikuva: Jussi Karjalainen

Lajityyppi: historiallinen romaani, dokumenttiromaani

Mistä saatu: lainattu kirjastosta