Nether (näytelmä)

Scifi-aiheisia näytelmiä ei suomalaisissa teattereissa juuri näe. Kotimaiset näytelmäkirjoittajat suosivat katoavaa maaseutua tai konsultin kiusaamaa työpaikkaa, eivätkä edes mediataiteilijat ole kiinnostuneet tarinallistamaan teatteritilaa virtuaalitodellisuutena. Tarvitaankin ulkomainen menestysteksti, jotta kotimainen teatteri uskaltaa kokeilla scifististä tarinaa.

Jennifer Haleyn "Nether" on onneksi kirjoitettu näyttämö eikä aihe edellä. Sen fantisoivat ideat ovat välittömästi ymmärrettäviä eikä niitä yritetä selittää: Virtuaalitodellisuus Kätkö pystyy jäljittelemään jopa tuoksuja ja kosketusta täydellisesti. Ihmiset kytkeytyvät sinne kuten internettiin, joka on kehittynyt Nether-nimiseksi rinnakkaismaailmaksi ja houkuttaa "loikkaamaan" senpuoleiseen täydellisesti. Lihatodellisuutemme on jo muuttunut siinä määrin dystooppiseksi, että aidon ruohopihan voi omistaa vain miljonääri, joten muuta luontoa ja luonnollista ei enää ole kuin päänsisäinen... vai onko sekään? Nämä ovat tuttuja saarnaskysymyksiä kyberpunkin seurakunnassa.

Näkemässäni esityksessä kyberpunkille ominainen dekkarijuoni toimi hyvin (Tampereen Työväen Teatterin esityksessä 29.12.2018) viiden näyttelijän varassa. Pedofiliaan ja murhiin syyllistyminen Kätkön virtuaalitodellisuudessa oli lähtökohta kuulusteluille, jotka käytiin 2x2m valokuutiossa. Kätkön osuudet esitettiin pahvilavasteisiin projisoitujen matriisipitsien keskellä etunäyttämöllä. Mitään teatteritilan kiinnekohtia ei ollut tarjolla, vain todellisuuksien välillä leijuvia demonisia ihmisiä.

"Netherin" draama koostuu valtasuhteiden hitaasta käännähdyksestä: kuulusteleva komisario paljastaa itsestään asioita saadakseen Kätkön luojan, "Papan" paljastamaan serverinsä sijainnin. Dialogissa esitetään kaikki oikeat eli fiksut kysymykset siitä, millä tavoin rikoksen esitys on jo rikos ja ihmisten "fantasioiden" yllyttäminen oire eikä hoitomuoto, kuten tarinan nörttiluoja vetoaa. Vain loppuratkaisun äkillisyys ja juonellinen kömpelyys (miksi itsevarma rikollinen äkkiä murtuu?) muistuttavat, miten vähän varsinaista draamaa "Netherissä" onkaan.

Vain paikoin näkemäni esitys tuntui ikävän osoittelevalta nuorisoteatterilta tai virtalähteensä pienuutta pahoittelevalta filosofikuunnelmalta. Mutta kun kyseessä on ainutkertainen yritys tehdä scifiä näyttämöllä, niin paljon antaa anteeksi...

Scifistinä pidin siitä, että "Netherissä" identiteettien päällekkäisyys (todellisuus/virtuaalihahmot) otetaan annettuna eikä sitä yritetä pätkääkään psykologisoida. Teatteritilan sopimuksenvaraisuus virtuaalitodellisuutena ('minä olen nyt sinä') sopii niin erinomaisesti mediakritiikkiin, että banaaleimpien aiheiden (pedofilia) liittäminen kritiikkiin sen kärkevöittämiseksi tuntuu oikeastaan turhalta ja sensaatiohakuiselta. Ehkä se on välttämätöntä teatteribisneksen kansainvälisessä kilpailussa. Suomen osalta turvallisena, etäännyttävänä suodattimena toimii se, että "Netherin" aiheviitteet ovat angloamerikkalaisessa kulttuurissa. Ehkä liiankin turvallisena.

29.12. näkemäni esitys oli TTT:n viimeinen ja näyttelijät vaikuttivat väsähtäneiltä rankan aiheensa ja koppimaisen näyttämönsä kanssa. Pitkät ihailevat aplodit he saivat.

Kevään 2019 kirjatoiveet

Ja kun edellisen syksyn kirjasato on saatu juuri seulottua & punnittua, onkin jälleen aika silmäillä tulevan kevään kirjatulvaa: kauhoa saavilla arvioidakseen pipetillä.

Arvostelujen mahdollisuus lehtien avustajana on jatkuvasti kutistunut, koska kulttuuriosastoja ja -lehtiä luetaan yhä vähemmän, mikä taas vaikuttaa suoraan lehtien tarpeeseen julkaista kaunokirjallisuuden arvosteluja. Tätä mediajulkisuuden todellista tilaa tuntuu harva kirjallisuuden ammattilainenkaan oikeasti tajuavan. Häikiön Kirjakatsaus-lehdestä ei ole edes kahta vuosikymmentä, mutta tuntuu kuin se kuuluisi vuosisadan takaiseen maailmaan, jolloin porvaritkin vielä harrastivat kirjallista kulttuuria - ja maksoivat siitä hyvästä, että joku senttasi heille mielipiteitä jaettavaksi.

Mutta tulevan kirjavuoden tarkasteleminen on joka tapauksessa aina tietynlaista päiväuneksuntaa riippumatta siitä, mitä todella jaksaa, ehtii ja osaa arvioida omalla vartiopaikallaan sanataiteen etutakarintamassa. Kolmekymmentäneljä vuotta täällä viidakossa on kuitenkin tullut jo heilutettua senttaajan metrimittaa sekä klapimestareiden että oksapakkoisten edessä.


Kevään 2019 kirjatoiveet kotimaisista:

• Hassan Blasim: Allah99
• Ville Hytönen: Luumun polte
• Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin
• Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki
• Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio
• Jaana Seppänen: Outokuoriaiset (esseekokoelma)
• Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas
• Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
• Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kevään 2019 kirjatoiveet käännösteoksista:

• André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
• Naomi Alderman: Voima
• August Derleth: Cthulhun jäljet
• Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
• Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
• Catherine McIlwaine: Mies joka loi keskimaan (tietokirja)
• Alastair Reynolds: Varjokapteeni 
• V.E. Schwab: Magian syvempi sävy 
• Sjón: Codex 1962
• J.R.R. Tolkien: Gondolinin tuho

Shoplifters (elokuva)

Lähetimme lapsemme Afrikkaan ja menimme sitten katsomaan söpöjä japanilaisia löytölapsia. Tätä varten kai taide-elokuvia tehdäänkin? Jotta näkisi etäännytettynä sen, mikä on kaikkein lähintä ja tylsän arkista kuin pärstät perhealbumissa.

Japanilainen "Shoplifters" (2018) on kolminkertaisesti etäännytetty perhekuvaus: tarinan, näkökulman ja etnisen kehyksen ansiosta. Kaikki nämä etäännytyksen keinot pelaavat hyvin yhteen, tosin se lähtökohtainen söpöstely lienee ilmeisin syy, miksi tämä elokuva noteerattiin Cannesin palkinnolla. Oikeaa yhteiskuntakritiikkiä ja aidosti moraalista pohdintaa "Shopfliftersissä" ei kuitenkaan ole sen vertaa kuin Kurosawan köyhällistökuvauksissa. Hirokazu Kore-Edalta näkemistäni elokuvista "Shoplifters" on vaikuttavin ehkä vain siksi, että se on ainoa, jonka olen nyt nähnyt valkokankaalta.

"Shopliftersin" tarina on painokkaan kiltti versio utopiasta, jossa ihmiset voisivat itse valita perheensä, etenkin ne jotka ovat yhteiskunnan ja läheistensä tönimiä. Kerrostalojen keskellä hökkelissään asusteleva, toteemivanhuksen ympärille koottu ihmisjoukko on kuin ghibli-versio italialaisen neorealismin aatteellisesti arvokkaasta köyhällistöstä. Tarina alkaa uuden jäsenen, 5-vuotiaan Lin'in löytämisellä osaksi perhettä. Tarina loppuu kuten arvata saattaa, erään jäsenen poistumiseen yhteisöstä.

Nuudeleiden linkittämä perheyhteisö.

Näkökulma tähän tee-se-itse -uusioperheeseen koostuu niistä aiheeltaan ja kameratavaltaan rajatuista hetkistä, joissa ihmiset syövät yhdessä ja kuuntelevat toisiaan, tai sitten opettavat toisilleen näpistämisen tekniikkaa. Vähän kuin katsoisi anarkistista lastenfilmiä, joka on tehty aikuisten katsojien ehdoilla.

"Shopliftersin" utopiassa on oikeastaan kyse omanlaisestaan kieliopista, jonka treenaaminen vieraannuttaa päähenkilöt irti japanin kielestä siinä määrin, että he pohtivat toistuvasti sanojen ja nimien kirjoitusmuotoa: he keksivät valppaasti itse itsejään ja toisiaan niin kuin utopiassa pitääkin! Lähi- ja puolikuviin keskittyvä kameratapa pitää ruokailevat ihmiset keskiössä niin, että kurjan asunnon olot jäävät taustaksi, samoin kuin rajatuissa maisemakuvissa keskitytään ihmisiin keskellä vähäisiä luontoläikkiä. Tässä kameratavan logiikkaa noudattavassa kerronnassa on johdonmukaista, että traagisin asia tapahtuu betonin ja teräksen kehystämänä. Eikä esiin vuoda veri... vaan appelsiinit.

Etninen erityisyys auttaa etäännyttämään tämän elokuvan erittäin vakavia aiheita: perheväkivaltaa, alkoholismia, rakenteellista köyhyyttä, seksuaalista hyväksikäyttöä, patologista yksinäisyyttä, sekä ennen kaikkea omistussuhteiksi muuttuneita ihmissuhteita. Tällaisen aihekimpun vieminen jonkinlaiseen siedettävään loppuratkaisuun on lähes mahdotonta, ilman, että pelataan hollywoodmaisella ihmepelastuksella. Mutta onnellisen lopun sijaan "Shoplifters" tyytyy selittämään päähenkilöiden karmeita taustatietoja, joihin on vihjattu tarinan aikana.

Karmivimmat asiat maailmassa ovat biologiasta kulttuurin piiriin siirretyt syysuhteet, opettaa "Shoplifters": ne ovat karmivampia kuin mikään lakimoraalin rikkomus voi ikinä olla. Elokuvan ainoa heikkous onkin oikeastaan sen viimeisessä puolituntisessa, kun henkilöhahmojen repliikkeihin ("Ei tarvitse synnyttää ollakseen äiti") sijoitetaan samoja opettavia ajatuksia, jotka ovat käyneet jo ihan selväksi tarinan ja kerronnan yhteispelistä, siitä mitä draamaksi kutsutaan ja mihin ohjaajan pitäisi luottaa enemmän kuin yleisönsä älykkyyteen.

Lapsinäyttelijät ovat "Shopliftersissä" ilmiömäisen luontevia, poseeraamatta, mutta erityisen kiinnostavaa on se ruumiinkieli jolla rosvoperheen pariskunta esiintyy: heidän uinahteleva, nytkähtelevä, ajatuksia eikä repliikkejä seuraava elehdintänsä tekee tiettäväksi miten vapaita he ovat japanilaisen yhteiskunnan ritualismista, joka pakottaa ihmiset perhe- ja työelämän univormuihin. Sikäli "Shoplifters" on suositeltavan tarkkaavainen elokuva niillekin katsojille, jotka kaksituntinen söpöstely muutoin saattaisi nuudelinmakeaan uneen.

Ikämediaani poliittisen järjestelmän tunnuslukuna

Kuvittelen tätä vuotta eräänlaiseksi erämaaksi mitä elämään saattaa kuulua. Ensi vuosi siintelee sitten ankeana aavikkopaikkana: ei töitä, ei apurahoja, ei kerrassaan mitään mitä edes odottaisi tulevalta vuodelta. Mikään "Taide pitkä, elämä lyhyt" -filosofia ei kannattele katsetta vuoden mittaisen autiomaan ylitse, ei ainakaan tässä iässä, jossa on niin automaattisesti kategorisoitu ylijäämäksi, ettei siitä kannata edes pitää meteliä. Tai voisi sitä kai sanoa valtiokommunismin sisäistäneen filosofiaksi: "Hymyile - huomenna on huonommin."

Ehkä poliittiset järjestelmät pitäisikin valita väestön ikämediaanin perusteella?

Pakkanenkin näkyy kiristyvän, täsmälleen näiksi päiviksi, kun olen menossa lämmittämään metsämökkiä. Näin on tapahtunut useita kertoja edellisinä jouluina. Aivan kuin luontokin pilkkaisi yrityksiä päästä pakoon kaupunkilaisesta autiomaasta ja sen elinkeinokohtaisista asenteista. "Lähtökohdista", kuten kasvatusopeissa kai sanotaan. Mitä sitten ovat oikeaoppisen elämän "Loppukohdat"? Miksi ei ole kasvatusoppeja vanhusten loppusijoitteluun?

Mutta on sentään yksi taskuversumi jäljellä: näyttämön omalakinen maailma. Tammikuun lopulla on luvassa Tukkateatterin meganäytelmän ensi-ilta, jossa on etuoikeus olla mukana rattaana rattaiden joukossa. Se on täysin irrallaan sekä autiomaasta että siitä viidakosta, jota myös mediajulkisuudeksi sanotaan. Se on amatöörielämän juhlaa ja harrastelijan arkipyhää.

Ja samaan aikaan viidakossa? Jossain verkkolehtien julkaisulimbossa odottavat ainakin Henriikka Tavin Tellervon sekä esseekirjan Maailmojen loput arvostelut. BitteinSaarilta ne löytyvät jo nyt:

http://www.illusionisti.net/BitteinSaaret/HenriikkaTavi_Tellervo.pdf
http://www.illusionisti.net/BitteinSaaret/MaailmojenLoput.pdf

Haven (romaani)

Eräänä päivänä huomasin kauhukseni, että kirjahyllyssämme on viisi Adam Robertsin kirjaa, joita en ole lukenut. Kauhua ei herättänyt oma saamattomuus, vaan oma summittaisuus spefin hamstraajana. Olin nimittäin juuri saanut loppuun Robertsin Haven-romaanin (2018), jotakuinkin tyhjänpäiväisimmän spefi-romaanin mitä on vuosiin yöpöydälläni kitunut. Enkä voi sanoa koskaan erityisesti pitäneeni mistään Robertsin kirjoittamasta fiktiosta.

Miksi ihmeessä sitten olen tullut ostelleeksi hänen kirjojaan?

Syy on tietysti mr. Robertsin akateemisessa puolessa. Hän on parhaita esiintyjiä mitä kirjallisuustieteestä löytyy, sujuva ja älykäs, eivätkä hänen akateemiset tekstinsäkään ole hassumpia. Niinpä lukija odottaa mr. Robertsilta jotain LISÄARVOA scifi-konventioiden kuorrutteeksi: sitä älykkäästi ironisoivaa näkökulmaa jota yhä harvemmin scifi-teoksista tapaa ja joka mr Robertsille on ominaista hänen esiintymisissään. Etenkin kun Roberts on tutkijana perehtynyt kaikkeen siihen, mikä tekee tällaisista dystooppisen ahdistavista spefi-maailmoista joko tylsiä tai kiinnostavia.

Turhaanpa odottaa. Lukijakaan.

Haven on valitettavan hyvä esimerkki siitä, miten menestynyt kirjailija voi tekstailla ihan mitä lystää välittämättä proosansa tarkoituksenmukaisuudesta. Havenin kohdalla voi alittaa riman alhaalta, koska kyse on kokeilukonseptista: Solaris-kustantamon uudessa sarjassa nimekkäät spefi-kirjailijat kirjoittavat yhdessä rakentamaansa maailmaan romaanit, jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäiset kaksi ovat tänä vuonna ilmestyneet Dave Hutchinsonin Shelter ja tämä Robertsin Haven, jotka muodostavat yhdessä Aftermath-dueton.

Ainoa hyvä asia mitä tästä duetosta on sanottavaa on se, että ne tarjoavat tilaisuuden vertailla miten eri kirjailijat selviävät saman maailman kuvauksesta. Voi todeta, että Hutchinsonin teos on juonensa tylsyydestä huolimatta ja kaikista 'cozy catastrophe' -kliseistä huolimatta kirkkaasti parempi kuin Robertsin teos.

Professori Roberts kirjoittaa kuten ainakin kirjailija jonka ensisijainen tarkoitus on täyttää sivuja: pitkiä keskusteluja siitä mitä toinen osapuoli tarkoittaa milläkin sanomisellaan, venytettyä vitsihuumoria, yksityiskohtaisia kuvauksia arkisimmista toiminnoista - eikä spefihtävää näkökulmaa mailla halmeilla. Tiivistäen: Roberts kuvaa arkaaisen yksinkertaista, apokalypsin jälkeistä maailmaa VÄLTTYÄKSEEN käyttämästä mielikuvitustaan. Mitä paskaa! sanoisi taas sisäinen genrekuluttaja. Ja muistaisi jälleen kauhulla ne viisi lukematonta Robertsin kirjaa, mukaan lukien mökille joulukirjaksi aiottu filosofisesti (kuulemma) ladattu älykköteos Thing Itself (2015).

Tänä vuonna on näköjään ilmestynyt Solarikselta myös Tchaikovskyn ja Robsonin After the War -duetto. Siinäkin on parivaljakko, jonka ylituotteliaisuus ja tuotannon epätasaisuus antavat hyvän syyn epäillä, että yhteisprojekti on yhtä kuin kaupallinen sivuprojekti.

Lopuksi täytyy vielä todeta, että yöpöytäkirjaksi vaihtui Robertsin jälkeen jälleen Hutchinson, nyt Eurooppa-sarjan neljäs kirja (Europe at Dawn, 2018). Ei sen ensimmäisessä 50 sivussa spefistä ole tietoakaan, mutta sentään siinä on ajatuksella kehiteltyjä henkilöhahmoja, joille - edellisten Eurooppa-kirjojen perusteella - löytyy sitten tuonnempana yllättävää käyttöä säröilevän mantereen oudoissa repeämäpaikoissa.

Colette (elokuva)

Pukudraaman pakko-oireet eivät näytä katoavan mihinkään eikä lajityyppi kehittyvän senkään vertaa kuin muut Isoimmilla Yhteisesti Tunnistettavilla Kliseillä pelaavat filmigenret. Vaatteet tässä "Colette"-elokuvassa (2018) ovat tietysti kohdallaan niin kuin tapetit ja art nouveau -kalusteet, mutta elokuvallisesti kyseessä on juuri niin hengetön ja konventionaalinen periodituote kuin pahimmillaan tässä lajityypissä voidaan tehdä. Kirjailija Coletten (1873-1954) kapinallinen kirjallisuus ja kapinallinen taiteilijahahmo esitetään nuorisomuodin edeltäjäksi, jonka ainoa vastavoima on laiskanpulskea aviomies joka riistää Coletten alkutuotannon ja kypsät aikuisvuodet.

Elokuvana Colette on tasan sitä samaa pikkuporvarillista kliseiden kierrätystä, jota elokuvan tarinassa sen nimihahmo ryhtyy vastustamaan.

Wash Westmoreland ohjaa Keira Knightleya erottumaan tapetista.

Kaiken muun vielä kestäisi iankaikkisen ranskalaisen kesän ja pikkutuhman taiteilijaelämän kuvituksena, mutta pääosaan kiinnitetty Keira Knightley on omasta mielestäni vakavin este sille, että elämäkerrasta välittyisi jotain taiteilijan sisäisestä elämästä ja taiteellisesta mielikuvituksesta. Etenkin filmin alkujakso, jossa kolmekymppisen Knightleyn pitäisi esittää 18-vuotiasta maalaistyttöä, on aivan poikkeuksellisen kökköä katsottavaa siksi, että näyttelijä vaikuttaa huonosti meikatulta parodialta hahmostaan. Hahmona hieman kiinnostavampi on Dominic Westin esittämä aviomies Willy, mutta ne aidosti kiinnostavat TAITEILIJAhahmot vilahtelevat hyvin ohuina ja riittämättömästi käsikirjoitettuina aikalaisina.

Coletten kapinallisuus esitetään pelkästään seksuaaliseksi, tämä kun ilmaisee avoimesti kiinnostuksensa naisiin. Seksikohtaukset esitetäänkin sitten yksinomaan naisten välisinä. Naisten välinen suhde taas esitetään itsetiedottomana arjen vaatimusten yläpuolelle kohottavana ominaisuutena, samanlaisena metaforisena lesboutena kuin valtavirtafilmeissä (Freeheld, The Handmaiden, Carol, Thelma, Tottelemattomuus, Allure) on tullut viime vuosina muodikkaaksi.

Bechdel-testiä tämä elokuva ei silti onnistuisi läpäisemään, sillä Colette puhuu muiden naisten kanssa lähes pelkästään aviomiehestään eikä Colettella ole edes ystäviä ennen Missy-rakastajaansa, jolle hänellä ei ole juuri mitään sanottavaa - avioliiton kaltaisesta yhteiselämästä huolimatta. Missyn hahmoa taas käytetään vain siitä aviomiehestä varoittelemiseen.

Colette suurimpana ranskalaisena naiskirjailijana jää etäiseksi, profiilittomaksi kiukkupussiksi, jonka tuotanto elokuvan mukaan koostui vain sensaatiotarinoiksi naamioiduista muisteluista.

Kuolema on muutakin (pienten muinaisten laulu)

Edeltävät pienten muinaisten laulut suuren pimeyden kunniaksi:

http://bitteinsaari.blogspot.com/search/label/G-versioidut%20laulut

Nanowrimo 50 K

Tänä vuonna nanowrimo sitten viimein onnistui, mutta helppoahan se oli (sittenkin!) aiempiin vuosiin verrattuna. Edellisinä vuosina haasteena on ollut nanottaa varsinaisen elämän rinnalla, mutta tänä syksynä on voinut nanottaa mielin määrin, kun varsinaista elämää ei enää ole.

50 K tavoitteen ylittyminen kävi selväksi jo alkuviikosta, joten tämän viikon on voinut jo alkaa harkita ja harmitella kaikkia sivupolkuja, joiden takia dekkarista on tullut liian moneen suuntaan haarova. Dekkari on näköjään TOISAALTA omiaan nanowrimon kaltaiseen oksastavaan proosaan, jossa sivuhahmon syyllisyyden varaan voi edetä hyvinkin pitkälle. TOISAALTA taas dekkari edellyttäisi erityisen kurinalaista kuvailua, koska mikä tahansa ristiriitaisuus näyttää vihjeeltä joka liittyy varsinaiseen puzzleen. Niinpä marraskuussa luettu dekkari, Eva Franzin Kahdeksas neito, tuntui sekä poikkeuksellise hallitulta (genressään) että ainutlaatuisen lattealta (romaanina). Kun sitten luki sen jälkeen Henriikka Tavin kokeellisen romaanin Tellervo, niin se tuntui täysin nanowrimon kaltaiselta hurjastelevalta ryöppyproosalta, jossa tärkeämpää on vapaus kuin tarkoituksenmukaisuus.

Salaperäiset miehet perunamaalla -romaanin nanottamisessa ratkaisevaa oli 30K:n etapin jälkeen tullut tyhjä hetki, jossa oli pakko tehdä jotain raflaavaa saadakseen itsensä kirjoittamaan. Naputtelin ensin väkivaltakohtauksen, mutta se tuntui niin hölmöltä (ja Simenon-periaatteen vastaiselta) että siirsin sen "tuonnemmaksi" (nano-maratonilla mitään ei ole varaa poistaa) ja kirjoitin tilalle seksikohtauksen. Sekin näytti hölmöltä, mutta sen varassa sentään syntyi uusia paljastuksia (joilla yllätti itsensäkin) ja paljon uutta toimintaa dekkarin oikeaoppiseen kuljettamiseen. Lopulta väkivaltakohtauksenkin sai ympättyä mukaan, kunhan siitä teki humoristisemman.

Nyt kun 52K tekstiä on valmiina, kirjasta puuttuu edelleenkin sen kliimaksi. Olen vaihdellut sen sisältöä kahdesti päivässä ja tarkoitustakin useamman kerran, jotta saisin vielä yhden spektaakkelimaisen kuvan upotettua kohtauksen keskelle: liekehtivä sonni syöksyy nudistirannan lävitse!

Kirjan juonen, teeman ja piiloeroottisen latauksen saisi kaikki kiteytettyä samaan kohtaukseen. Ja ennen kaikkea se korkeana kitchinä täsmäisi nanowrimo-aatteen maanläheiseen estetiikkaan.

Nanowrimo 30K

Otin eilen läppärin Helsinkiin mukaan, jotta nanowrimosta ei jäisi yhtäkään päivää väliin. Se on ainoa keino varmistaa, että taakse jäävien päivien ketjukolari tönii juuri tänäänkin tekemään jotain, roikkuu kaulassa kuin ankkuriketju, loimuaa merkkirovioina kuin fantasiamaan kaupungit. Kirjoitin koko menomatkan ahtaassa bussissa ja paluumatkan juoppojen täyttämässä junassa. Hitaasti, ja juuri siksi.

30K lehteä myöhemmin. Sana per lehti.

Tänä vuonna 30K rajan saavuttaminen on ollut niin vaikeaa kuin mitä siitä ennalta arveli, siitäkin huolimatta, että on äärimmäisen vähän mitään päivittäisiä velvollisuuksia. Luettavista arvostelukirjoista on kaksi jäljellä ja yksi (Kirjallisuus nykykapitalismissa) saapumatta, Tulenkantaja-teoksia toki vielä pinottain, mutta ne ovat kiireettömiä toistaiseksi.

Kirjoittamisen vaikeus johtuu siitä, että dekkari ei tosiaankaan ole omin juttuni. Kaikki tavoitteet Simenonin tapaisesta selkeydestä ovat unohtuneet tässä 17 päivän aikana. Dekkari edellyttää erityisen vahvaa kurinalaisuutta ja nanowrimo erityisen kuritonta rönsyilyä. Tämä yhdistelmä on mahdoton, jollei ole Chandler-tyyppinen virtuoosi näkemään muotoja pimeydessä. Tai Simenonin kaltainen luokkaeroilla askarteleva kirjoittaja.

Prosaistille tärkeimmät työvälineet ovat punakynä ja roskakori. Runoilijat eivät tarvitse edes roskakoria. Jääköön sanomatta, mitä tämän syksyn kirjaa lukiessa se tuli mieleen. Opiksi itselleen tämäkin asia pitäisi tietysti ottaa. Ajattelin että vuoden 2019 viettäisi editoimalla valmiiksi joka kuukausi yhden hylkäämistään romaanikässäreistä. Punakynällä.

Sanapäivitys sunnuntaina 18. päivä.

Nyt nw-maratonin 30K kohdalla on romaanista valmiina jo kaikki olennainen, juoni huipennukseen saakka. Loput 20K pitää upottaa jälkiseurauksiin, mihin yleensä dekkareissa käytetään ehkä yksi tai kaksi sivua. On poimittava pikaisesti uusia isoja ideoita, joilla muotoilla tyhjästä Jotain.

Lupaava ennemerkki oli löytää divarista Truman Capoten elämäkerta juoruina kerrottuna. Siis maailman kuuluisin dokufabulisti muutettuna vitseiksi? Liekö parempaa todistetta, että kirjallisuuden ÄÄRELLÄKIN todellisuus vääristyy fiktioksi.

Elokuvan tähden (seminaari)

Istuin sentään samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka.

Muuta merkittävää ei jäänyt mieleen Elokuvan tähden -seminaarista (16.11.2019). Ei se huono sisällöiltään ollut, mutta kovin se oli samaa vanhaa "kuuskytluvulla oli kaikki paremmin" kuin aina ennenkin. Välillä tuli mieleen sekin, että huomaavatkohan nämä ihmiset puhuvansa "Suomesta" tarkoittaessaan "Helsinkiä" ja olisiko elokuva-alalla mitään ongelmia jos niiden keskuspaikka ei olisi juuri tuo käärmeenpesä, Helsinki.

Helsingin Andorra-teatterissa järjestetty seminaari koostui kolmesta tunnin mittaisesta paneelista ja tunnin mittaisesta lyhäripotpurista. Seminaarin avasi paneeli "Elokuvaa elokuvan vuoksi", jossa puhuttiin varsin optimistiseen sävyyn ja lopulta suorastaan vallankumouksen hengessä filmikulttuurin kehittämisestä Suomessa. 

Paneelin ja koko seminaarin tähti oli elokuvakasvattajaksi tituleerattu Kaisa Kukkola, joka muistutti huolellisin perusteluin siitä, että kouluissa ei tutustuta elokuvaan kuten mediakasvatuksen aikakautena kuvittelisi, ja niin kuin itsekin kuvittelen sen vähän perusteella mitä jaksan seurata oman lapsemme koulunkäyntiä. Ongelman juuret ovat jo opettajakoulutuksessa, missä ei tarvitse välittää elokuvasta taiteena samalla tavoin kuin esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia tuodaan kouluissa esille. Kyse on myös asenteista. Opettajat tykkäävät pedagogisesti perustella miksi lasten on syötävä silakkaa tai parsakaalia, mutta ei sitä miksi lasten pitäisi nähdä elokuvia - tiivisti Kukkola. Tämän uskon ja ostan!

Muut paneelin puhujat käsittelivät nostattavammassa hengessä indie-teatterien mahdollisuuksia Suomessa. Teatterien kattojärjestöä edustava herra totesi yleisöstä, että Suomessa on n. 120 toimijaa, joilla on oma teatteri. Tämä on tietysti pientä siihen verrattuna, että cinefilian kulta-aikana Suomessa oli yli 200 elokuvakerhoa. Tuohon aikaan elokuvasivistys painotti aikuiskasvatusta, nykypäivänä lasten kasvatusta.
Elokuva taiteena tekee siis hidasta kuolemaa...

 
...ja tätä sanomaa jatkoivat voimallisesti seuraavat paneelit. Kun edellinen keskustelu oli ollut optimistinen ja vaatinut vallankumousta leffakulttuuriin, niin elokuvakritiikkiä käsitellyt keskustelu oli apea ja pessimistinen kuin hautajaiset taiteenalalle. Mukana olivat alhonpohjaa pilkkaavat kriitikot Antti Selkokari ja Ville Hänninen sekä hesalainen trendimessias Antti Nylén.

Toveri Hänninen esitti osasyyksi leffakritiikin kuolemaan media-alan rakenteet. Alan ammattilaiset ovat tehneet liiaksi 1500 merkin "laukauksia" mitättömistä Hollywood-filmeistä. Sikäli "rakenteet jotka on alalle luotu" ovat johtaneet nykytilanteeseen. Muunlaista elokuvakirjoittamista, laajempaa ja syvällisempää, ei ole harjoitettu tarpeeksi. Käytännössä 1960-1980 -luvut ovat olleet ainoa kulttuurijournalismin kypsä aika, sanoi Hänninen. Tähän yleisö selvästi nyökytteli, koska enemmistö heistä oli viettänyt tuon ajan Vanhaa valtaamassa tai nuoruuttaan hukkaamassa. Hänninen viimeisteli madonluvut sillä, että "rutiinista, tottumuksesta ja säälistä" hän saattaa vielä lukea sanomalehtien kulttuuriosastoja, mutta nuori ihminen ei siihen enää kykenisi. Jaaha.

Iida Siimes, paneelin moderoija, veteli aiheiden välissä sitaatteja Filmihullun historiasta. Siimes muistutti, että kriitikoilla on elokuviin sentään kaksi lähestymistapaa: joko toimia kuin analyyttinen selostaja ja tuottaa konkretisoivaa juonenkuvausta, pahimmillaan myös ylimielistä katsojan puolesta selittämistä, tai sitten tulkita filmiä joltain erityiseltä kannalta. Siimes luki esimerkkinä Tapio Suomisen vuodatusta "Easy Rider" -elokuvasta, mikä kai oli sitten kolmas vaihtoehto: vuodattaa omaa hesalaista egoaan attribuuttimyräkkänä.

Yleisö esitti lopuksi juhlavia eli pakollisia kommentteja taidekritiikin perinteestä, johon on kuulunut ajatus taiteesta transsendentaalisena, ja että kriitikon tehtävä on kehittää ihmisten makua taiteen parhaiden ilmaisujen ymmärtämiseen heikompien joukosta. Rapautuminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen, muisti joku veteraani.

Joopajoo, juuri tätä halusimme elokuvan kroonikko-osastolta kuulla, mutta ei trendimessias Nylénin julistus ollut yhtään fiksumpi. Nylén tiesi kertoa, että yhteiskunnan rahat ovat nykyään "typerysten käsissä", mutta jos meillä olisi kansalaispalkka (tai ehkä hän puhui taiteilijapalkasta) niin taide nousisi uusiin korkeuksiin.

Niinpä varmaan. Ja kulttuuriministeri korvaisi rahaministerin. Ja täti olisi setä ja kaikki söisivät possujen sijaan grassia.

Täysin käsittelemättä jäi toveri Selkokarin alussa esittämä pieni maanläheinen toive, että sietäisi puhua myös siitä, millä perustein arvostellaan suomalaiset elokuvat ja mitä valikoiden. Ehkä tätä puolta filmitaiteen kurjuudesta oli jo kuultu sitten tarpeeksi, ja aikakin alkoi loppua kesken jotta...

Johannes Virolainen ja Risto Jarva vuonna 1970

.. päästiin seuraavaan paneeliin, joka alkoi terävästi mutta muuttui lopuksi monologin tapaiseen räpellykseen. Tämän kolmannen paneelin oli tarkoitus käsitellä, mitä Risto Jarvan kulttuuripoliittisesta mietinnöstä  / perinnöstä on säilynyt nykyaikaan. Jarva oli ollut mukana 1970-luvun puolivälissä laatimassa valtiollista "mietintöä" eli ohjeistavaa asiakirjaa.  Mietinnön oli tarkoitus rauhoittaa poliittisesti ylikuumentunutta elokuva-alaa ja turvata elokuvataiteen "laadullinen ja taloudellinen taso". Se, että 1970-luvulla elokuvataiteen kehitys Suomessa pysähtyi (kahtena vuosista tehtiin vain 2 elokuvaa), saattoi sekin jättää jälkensä nykypäivän saakka, ilmapiirin tulehtumiseen ja taiteelliseen romahtamiseen, mitä erinäiset seminaariin osallistuneet henkilöt kuvailivat termein "kaikki vihaavat elokuvaa Suomessa".

Jarvan poliittista väliintuloa alusti Martti Soramäki kuvaillen sitä, miten Jarvan mietinnön saama vastustus heijastuu nykypäivään saakka. Jarvan ryhmän mietinnössä esittämä ajatus siitä, että elokuva olisi muutakin kuin liiketoimintaa oli 1970-luvulla liian uutta, eikä sopinut kaikille. Soramäki arveli, että ryhmässä mukana ollut Leo Stålhammar (kepulainen) oli juuri ennen mietinnön julkaisemista mennyt kysymään neuvoa kulttuuriministeri Marjatta Väänäseltä mitäs nyt tehdään. Siksi ryhmän "eriävä mielipide" tuli niin myöhään eikä saanut ryhmästä rakentavaa vastaesitystä. Väänänen pyrki ylipäänsä torppaamaan kaikkia vasemmistolaisiksi katsomiaan hankkeita, mukana lukien edeltäjänsä eli Pentti Holapan aloittamia.

Jarvan kulttuuripoliittisesta mietinnöstä toteutui ainoastaan kolmas osamietintö, elokuvien arkistointia koskeva. Tämä osa ei ole suinkaan vähäinen, totesi Sorakäki, vaan "KAVI on Jarvan elävää perintöä". Elokuva-arkisto valtiollistettiin jo vuonna 1979, mutta Jarva ei tietenkään itse nähnyt tätä menestystä. Tämän kaiken asettaa asiallisiin mittasuhteisiin se, että (nähdyn dokkarin perusteella) Jarva itse ei ollut puoluepoliittinen henkilö. Näin sanoi suoraan esimerkiksi Arvo Salo seminaarissa nähdyllä dokumenttipätkällä.

Tätä hienoa Jarva-muistelua seurasi sitten ohjaaja Maria Ruotsalan monologi, josta ei meinannut tulla loppua. Hesarin Fränti oli aikoinaan kehunut Ruotsalan elokuvansa (Hyper Sensitive, 1993) pohjalta ensimmäiseksi kv-tasoiseksi ohjaajaksi. "Mutta siihen se sitten jäikin." Omasta kohtalostaan tuohtunut Ruotsala ei valitettavasti millään pysynyt asiassa, joten tärkein pointti venyi tuskaisen monologin myötä yli annetun ajan. Tietysti voi jälkikäteen kysyä, että jos ohjaaja pitää itseään tärkeämpänä kuin taidettaan, niin miksi kenenkään tarvitsisi uskoa hänen omiin teoksiinsa?

Lopuksi katsottiin tunti 1960-lukuun linkittyviä lyhäreitä, muun muassa Jarvan hullutteleva Paulig-dokkari "Pakasteet II" (1969). Palkaksi neljä tuntia kestäneestä seminaarista päästiin juhlimaan Filmihullun 50v-juhlia tuulivoimapanimon sponsoroimilla kaljoilla. Jäin paikalle koska olin sentään itsekin kirjoittanut Filmihullun juhlanumeroon. Ketään en tuntenut. Istuin hetken samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka, jonka muistelmateosta kiiteltiin jossain puheenvuorossa. Sitten lähdin junalle ja kotiin Tampereelle. Pitäkää autiomaanne hesalaiset.

---

EDIT 20.11.: Korjattu Tapio Suominen kirjoittajaksi "Easy Rider" -arvosteluun.

Salaperäiset Miehet Perunamaalla

Kun syksy on muuten ollut poikkeuksellisen vähätekstinen, niin NaNoWriMoon osallistumisen perinnettä piti kuitenkin jatkaa, vielä sen yhden kerran. Ensimmäisinä vuosina 2003-2007 nano-teokset valmistuivat vaivattomasti, kun niitä teki töiden rinnalla, haasteena sille, mitä muuta elämä voi olla kuin tutkijan työtä. Yksi nanoistani tuli julkaistuksikin nimellä Kuninkaantekijät (2010).

Mutta töiden vähetessä on vähentynyt motivaatiokin. Viime vuosina Nanot ovat uupuneet viimeistään puolivälissä. Apurahat ja työsuhteet ovat olleet  ainoita merkkejä maailmalta, että joku on kiinnostunut edes tietoteksteistäni. Romaanit ovat valmistuneet siinä sivussa.

Tänä syksynä piti sitten valita, ottaako maraton-haasteeksi joku aivan päästä repäisty idea (kirjoittaa Minuhe-romaani sinä-muotoisen kertojan puhutteluna?), työstää jotain synopsista, vaiko alkaa editoida jotain keskeneräisistä fantasiateksteistä.

Valitsin synopsiksen työnimeltä Salaperäiset miehet perunamaalla. Viime juhannuksena olin ehdottanut Saaralle, että tehdäänpä yhdessä dekkari. Jonkin aikaa piirustelin henkilöitä ja paikkoja kyseisellä työnimellä. Ilmoitin sitten, että minä teenkin tämän itse. Synopsikseen Saara teki jo ensimmäiset korjaavat kysymykset. Sitten sekin projekti hautui läppärin kansiohierarkiaan.

Onneksi tämä marraskuu alkoi osaltani samoissa pakomaisemissa kuin missä olimme juhannuksena. Vainajaviikonloppuna en muuta tehnyt kuin luin Simenonia ja kirjoitin savolaiseen järvimaisemaan ideoitua SMP-romaania. Tällä kertaa etuna on Maigret-pokkareiden tapaisen rakenteen käyttäminen. Vain kahdeksan päälukua, tapahtumat tiivistetään muutamiin päiviin ja yhteen paikkaan, muttei yritetä perinteistä dekkarimaista puzzlea, vaan seurataan sosiaalisesti särmikkään viranomaisen toimintaa, jonka rehti suorasukaisuus saa ihmiset paljastamaan salaisuuksiaan.

Tavoitteena on simenonmainen johdonmukainen toiminta, luokkatyypeiksi pelkistetty ihmiskuvaus, aiheen sanelemat arvoitukset ihmisluonteissa. Tänään 9. päivänä on valmiina 15K sanaa eli teksti etenee melko tarkalleen maratonin vaatimassa työtahdissa. Kokemuksen mukaan romahdus tuleekin vasta 30K sanan paikkeilla. Siihen mennessä kaikki synopsikseen ideoidut hahmot, paikat ja jännitteet on jo käytetty. Juoni itsessään ei riitä kiskomaan eteenpäin.

Työnimi Salaperäiset Miehet Perunamaalla on kulkenut pitkään perintönä suvussa. Lapsemmekin on jo kuvannut ja editoinut kaksi elokuvaa tällä nimellä. Enää puuttuu kulttuurituottaja, joka näkee potentiaalin näin kotimaisessa jännärissä. Nanottamiseen se ainakin on omiaan.

Kuvassa oleva perunamaa ei liity dekkarissa esiintyviin paikkoihin.

Puolueet

Vihreiden puoluejohtajan aiheuttamaa mediakohua on ylitulkittu totuudeksi puolueen psykopatologisesta tilasta. Kohtuuden nimissä on syytä tuoda esille muidenkin puolueiden tyyppiluonne normitilasta horjahtaneiden kansalaisten etujärjestöinä.

HALLITUKSESSA

Porvarillinen ahmimishäiriöpuolue: puolue jossa esiintyy useita ahmimiseen liittyviä häiriöitä. Virallisesti luokiteltuja ahmimishäiriöitä on kolme: menorexia nervosa, tulorexia nervosa 
ja verorexia nervosa. Nykytiedon mukaan perintöverotekijät vaikuttavat ahmimishäiriön kehittymiseen. Myös länsimaisen yhteiskunnan ihannoima lihavan lompakon malli on yksi vaikuttava tekijä. Siksi useimmat sairastuneet ovat nuoria miehiä, mutta lähes kuka tahansa voi sairastua.

Keskustalainen persoonallisuushäiriöpuolue: puolue jonka luonnetyyppi on epävakaa, antisosiaalinen, narsistinen, riippuvainen, estynyt ja pakko-oireinen. Persoonallisuushäiriöisen puolueen on vaikea ylläpitää suhteita ay-liikkeeseen sekä muihin puolueisiin. Tämän seurauksena puolueen johtohenkilö voi tuntea itsensä vieraantuneeksi ja väyryseksi. Keskustalainen ministeri voi luulla, että hänen uskomuksensa ja asenteensa ovat samanlaisia kuin useimmilla muilla ihmisillä. Muut taas voivat kokea hänen käyttäytymisensä epätavallisena, odottamattomana ja loukkaavana.

Sininen luulevaisuus: lyhytvaikutteinen psykoosipuolue, jonka jäsenet kokevat valtansa erilaisena kuin vallankäytön kohteena oleva taho. Puolueen ministerit eivät ole välttämättä muiden ministerien kanssa samaa mieltä työväestöön kohdistuvasta sadismista. Tästä syystä työkansalaisten käännytys joudutaan joskus aloittamaan ilman kansalaisten yhteistyöhalukkuutta. Tätä kutsutaan kansantahdosta riippumattomaksi puoluekannaksi.

OPPOSITIOSSA

Punainen ahdistuneisuuspuolue: 
puolue jossa kärsitään pitkäkestoista, oppositioasemaan nähden liiallista ja elämää haittaavaa ahdistusta. Oireita ovat jännittyneisyys ja pelko. Yleisimpiä ahdistuneisuushäiriöitä ovat yleistynyt talouspaniikki, erilaiset vähemmistöpelot sekä luokkaliikkeille ominaiset pakko-oireet. Näitä pidetään melko lievinä oireina, jotka eivät tietenkään edellytä hallitusvastuuta. Ahdistuneisuuspuolueessa todellisuudentaju ei muutoin välttämättä hämärry.

Kehityshäiriöisten persupuolue: puolue jonka jäsenistöä yhdistävät itsesäätelyn häiriöt ja aggressiivisuus sekä muut vastaavat kehityshäiriöt. Puoluepolitiikan ytimenä on kokemus- ja käyttäytymistapa, joka poikkeaa selvästi henkilön kulttuuriympäristön odotuksista ja ilmenee tavassa havainnoida ja tulkita itseä, muita henkilöitä ja tapahtumia. Persupuolueen johtohenkilöillä on merkittäviä vaikeuksia tunne-elämän säätelyssä, vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa ja impulssikontrollissa.

Vihreä masennuspuolue: puolue jonka jäsenet iloitsevat siitä etteivät iloitse. Jäsenkortti edellyttää voimakkaita syyllisyyden tuntoja ihmislajin osuudesta ilmastonmuutokseen, lajihävikkiin, heteronormatiivisuuteen sekä punaviinin korkeisiin hintoihin. Noin 1,21 miljoonaa kansalaista aikoo osallistua ensi kesänä puolueen puheenjohtajakisaan, jos vain kykenee paikalle.

Kaksisuuntainen kielialapuolue: puolue jonka kieliala vaihtelee syvästä torjunnasta kielimaniaan. Sairauteen voi liittyä luku- ja kuuloharhoja suomenkielisiä kohdatessa, mutta myös harhakuuloja omasta asemasta. Torjunnan ja sukusiittoisuuden jaksot kestävät kielialapuolueessa yhdestä kahdeksaan vuosisataan.

Skitsokristilliset demokraatit: skitsokristillisyys on psykogeriatrisiin hallintomalleihin luottava puolue, jolle on ominaista ajatusten hajanaisuus, tunneilmaisun niukkuus ja käyttäytymisen outous. Havainnot saattavat olla oikeita, mutta skitsokristityt tulkitsevat niitä väärin. Skitsokristillisyys puhkeaa usein nuoruudessa tai varhaisaikuisuudessa, mutta toisinaan myös haudan partaalla.

Dismotorinen obsessiopuolue: pakkoajatuksien ympärille kokoontunut dismotorinen obsessioppuolue toistaa itselleen vieraita ajattelumalleja, joita on vaikea tai mahdoton saada mielestä pois. Pakkoajatukset liittyvät luokkajärjestykseen, plutokratiapelkoihin sekä epäilyyn siitä, että on 1960-luvulla satuttanut jotakuta. Vasenkätisen puoluejohdon täytyy pakonomaisesti toistaa esimerkiksi käsienpesua tai tarkistaa, että luottokortti on varmasti mitätöity.

Sademies (Tampereen Teatteri)

Tampereen Teatterissa ei tule juuri käytyä, koska sen ohjelmisto on pelkkää musikaalia ja bulevardiviihdettä. Tilaisuus nähdä tuore "Sademies" ylitti kuitenkin kiinnostuskynnyksen, ei vain siksi, että illan tarjosi SARV, vaan koska illan pohjusti SARVin järjestämä "keskustelutilaisuus" (19.10.) elokuvan adaptaatiosta näytelmäksi.

Ohjaaja Malvius ja SARVin pj Maria Säkö

Tätä sovitustyötä esittelemässä oli näytelmän ohjaaja Georg Malvius, joka muutenkin on luottotekijä TT:n viime vuotisissa menestyksissä (Sugar, Les Miserables, Cats). Ohjaajan alustuksessa sitten selvisi, ettei hän mitään adaptaatiota ole tarvinnutkaan vaan käyttänyt elokuvasta (1988) muokatun näytelmätekstin sellaisenaan. Se siitä adaptaatiokeskustelusta.

Kiinnostusta ohjaustyön toteuttamiseen Malvius kuitenkin herätteli kuvaillessaan työtapaansa liikekielikeskeiseksi ja kohtausten yhteen nivoutumiselle omistautuneeksi. Idea "Sademiehen" tekemiseen oli noussut hänelle kokemuksista tiiviin parivaljakon, Risto Korhosen ja Lari Halmeen ohjaamisesta "Sugarissa".

Tällaista luovuuttahan musikaaleihin erikoistuneelta ohjaajalta sopi odottaa?
Autismi ja liikekielen ohjaus, jännittävä yhdistelmä?

Lopputuloksessa se luovuus ei vaan sitten näy. TT:n "Sademies" osoittautui yhtä tylsäksi ja väkisinnauretuksi kuin katsoisi kesäteatterissa "Pekka ja Pätkä Las Vegasissa". Ohjaaja väitti, että hän "vihaa pimennyksiä" kohtausten välissä, mutta niin vain näytelmä oli rakenteeltaan kuin sarja etualalle litistettyjä sketsejä, joiden välissä oli tasan tempputaiteen edellyttämiä pitkiä pimennyksiä lavasteiden vaihtamiseksi.

Ällistyttävän vähän ohjaus luotti esimerkiksi näyttämön syvyyteen, odotusten lataamiseen henkilöiden välillä tai valtasuhteiden sävyihin. Eipä silti, ei tekstikään siihen materiaalia soisi. Alkuperäiseen draamasovitukseen on pätkitty elokuvasta tutut olennaiset kohtaukset, joten näytelmä alkaa henkilöitään selittämättä ja päättyy henkilöistään välittämättä. Tässä välissä nähdään veljesparin lähentyminen ja peruskiivaan bisnesmiehen pehmentyminen, mutta ei minkäänlaisia draamalle ominaisia johtopäätöksiä näistä 'on the road' -olosuhteiden mukaisista poikkeustiloista.

Risto Korhosen tarkasti tekemä autistisen hahmo oli kieltämättä vaikuttava. Mutta kun yleisö nauraa korskuen joka kerta kun vammaishahmo kiroilee pikkuveljeään jäljitellen, ollaan aika kaukana aikalaiskommentaarista tai varsinkaan siitä että näytelmä saisi pohtimaan autismia metaforana nykyihmiselle. Vain lavastajan osuudessa näkyi ajatusta adaptaation eli teostulkinnan suuntaan: alkukohtauksessa ihmisiä autistoiva liikenteen ja laitteiden äänivalli, Las Vegas -kohtauksessa disney-monumentit merkkeinä amerikkalaisesta infantilismista.

Ohjaaja Malvius oli moninverroin sympaattisempi ja fiksumpi kuin mikään ohjauksessaan. Häntä voisi kuunnella uudestaan milloin vaan, mutta Tampereen Teatteria paranee vältellä kuten tähänkin asti.

Ensimmäisenä kuussa (elokuva)

Yhtä hyvinhän tämä voisi olla "Ensimmäisenä puussa", niin vähän tässä tarinassa on draamaa käyttövoimaksi. Alkuperäisen nimensä myyttivoimalla "First Man" (2018) pelaa sentään kohtuullisen kiinnostavasti: tässäpä modernin ajan ensimmäinen mies, joka on käytännöllisen sensitiivinen. Eräänlainen ihmismittari miljardien arvoisen kuumodulin keskellä. Tai miljoonien arvoisen elokuvan.

Menin katsomaan "First Man" -elokuvan tietäen ennalta minkä verran siinä olisi rakettiunelmille katetta, ja ne odotukset elokuva täyttääkin. En ole yhtä intensiivistä avaruuslentojen kuvausta nähnyt sitten Gravityn (2013), ja sitä ennen Apollo 13:n (1995). Ja sitä ennen ei taida sitten muuta ollakaan kuin Valiojoukko (1983). Siinä kaikki? Niin harvassa tällaiset hc-scifiksi laskettavat avaruusfilmit ovat.  

Yksin Marsissa -filmiä (2015) en kelpuuta joukkoon, koska se jäi niin kauaksi romaaniperustansa tunnelmista. Ja Altmanin "Askel avaruuteen" -filmiä en valitettavasti ole nähnyt...

"First Man" -elokuva erottuu edellä kehutuista siinä, miten rohkean subjektiivista kameratapaa siinä käytetään. Kun alus jyrisee nousussa tai kieppuu kriisitilanteessa, niin kuva ja kamera tärisevät mukana. Kun elokuva kestää yli kaksi tuntia, tätä autenttisen oloista kuvamateriaalia on riittämiin tylsän perhekuvauksen ja konventionaalisen kaverikuvauksen rinnalla. Bonus tulee vielä siitä, ettei rakettikuviin käytetty CGI-täytteitä vaan pienoismalleja.

Kunpa vaan nuo kaikki scifistiset resurssit olisi käytetty vapautuneena historiasta. Minun puolestani elokuva olisi voinut loppua Gemini 8 -koelentoon. 

Sillä kaikkihan tietävät liiankin hyvin miten se kuuluisa Apollo 11:n tarina etenee alkuun päästyään: jätkä harjoittelee tärinää, jätkä suljetaan tonkkaan ja ammutaan taivaalle, jätkä ottaa askeleen kuussa, jätkä palaa maahan, jätkä hymyilee vaimolle.

Niinpä draamaa on lähdetty rakentamaan siitä, minkä verran MÄÄRÄLLISESTI tuo Neil Armstrongin perusjätkä osoittaa tunteitaan, kun kollegoita kuolee kuin kärpäsiä (hän tappaakin yhden kärpäsen modulin sisällä, nokkelana yksityiskohtana avaruusmatkailun alkeellisuudesta) tai kun vaimo nalkuttaa toistuvasti poissaoloista.

Pisin draamallinen kaari rakennetaan siitä, että Armstrongin pieni tytär kuolee aivokasvaimeen elokuvan alussa, ja tämä hahmo kummittelee läpi filmin jonkinlaisena hämäränä velvoitteena sankarille. Naisen rooli tässä elokuvassa on vieläkin marginaalisempi ja hölmömmin idealisoitu paperinukkehahmo kuin ohjaaja Damien Chazellen edellisissä elokuvissa, Whiplash (2014) ja La La Land (2016).

Pidin kovasti Whiplash-elokuvan armottomasta ihmis/mieskuvauksesta enkä muista milloin olisin niin pian katsonut elokuvan kahteen kertaan kuin sen kohdalla, musiikin ja kuvan rytmityksestä nauttien. La La Land oli puolestaan juuri musiikkielokuvana aivan idioottimaisen typerä. Näistä lähtökohdista "First Man" olisi jäänyt minulta väliin, jollen olisi lukenut Mikon esittelyä (tuoreessa T&A:ssa) uudesta elokuvasta ja siten tiennyt odottaa sitä jotain muuta kuin amerikkalaista elämäkertafilmiä.

Varoittaa sentään pitää niitä kaltaisiani katsojia, joita ärsyttää pimpulapampula-tyyppinen musiikki avaruuskuvien taustalla. Kaikesta analogisesta karheudestaan huolimatta "First Man" sisältää muitakin vastaavia ylituotettuja kliseitä (jopa yhden valssilla taustoitetun telakointikohtauksen!) joista Chazelle elokuvan eräänä tuottajista on niin ikään vastuussa. 

Ryan Gosling perusjätkän pääosassa ei ole sentään niin vaivaannuttava kuin edellisessä Chazellen ohjauksessa, muttei myöskään riittävä syy nähdä tätä filmiä. Claire Foy kotiplaneetalla nalkuttavan vaimon osassa tekee minkä voi. Tämä on lyhyt sivuhyppy Hollyoodille mutta pitkä taka-askel niille toiveille, että "Hidden Figures" -elokuva (2016) olisi osoittanut jotain muutosta naisten näkyvyyteen avaruusaiheiden yhteydessä.

Maalla on mukavaa

On mukavaa katsella,
kun tiaiset kokoontuvat kompostille.
Mikään ei niin muistuta runoilijoita
kuin kompostia nokkivat tiaiset.
Niiden pörhentelevää epätoivoa
aiheen löytämiseksi.

On mukavaa seurata,
kun joutsenet nousevat kylmältä vedeltä parvena.
Mikään ei niin muistuta runoilijoita
kuin joutsenet lähtöjärjestyksessä.
Niiden hurskastelevaa toiveikkuutta
parvessa pärjäämiseksi.

On mukavaa kuunnella,
kun salmen takaa kaikuvat
metsästäjien pyssynhaukahdukset.
Mikään ei niin muistuta mielipiteitä runoudesta
kuin pitkinä kaikuina hiipuvat harhalaukaukset.
Kriitikoiden yksinäisyyttä
laulunsa menettäneillä metsämailla.

Maalla on mukavaa.
Mitään täältä ei tahdo mukaansa.

Cold War (elokuva)

Onhan se taidetta. Mutta onko se kiinnostava? Onko se liiaksikin taidetta taiteen vuoksi?

Vastaus on kyllä ja kyllä.
"Cold War" on kiinnostava, koska se on silmiä hivelevän täydellinen taidefilmi.
"Cold War" on myös läpensä poseeraava ja ärsyttävä.
Nimenomaan taidetta taiteen vuoksi.

Paweł Pawlikowskin tuore "Cold War" (2018) on tietysti pakollinen nähtävä sen jälkeen kun "Ida" (2013) palautti uskon siihen, että Puolassa tehdään parasta eurooppalaista elokuvaa. "Idan" pohjustamana "Cold War" veti Tampereellakin salin täyteen yleisöä, mikä on melkoinen saavutus puolalaisen elokuvan teemaviikoilla. Itsekin painelin joukossa mukana tietämättä yhtään mitään elokuvan sisällöstä. Onni niin.

Ensimmäiset kohtaukset hämäävästi nimetystä "Cold War''ista" on selvästikin tarkoitettu härnäämään yleisöä, joka odottaa Suurta Taidefilmiä. Tylyn vanhahtavalla kuvasuhteella rajatussa kuvassa näkyy kimakkaa säkkipilliä vinguttava äijänkäppänä, sitten hiomattoman kuulaalla äänellä laulavia maalaisia, talvisen sumeaa maaseutua, köyhää villapaitaväkeä torpissaan, rähjäinen pakettiauto, jossa kansanmusiikkia keräävä kolmikko tupakoi herkeämättä. Vuosi on 1949. Ketä kiinnostaa?

Mutta se mitä tästä kaikesta vyörähtää liikkeelle, kansanmusiikkiryhmän perustaminen ja luonnonlahjakkuuksien valjastaminen poliittisen performanssin välineiksi, se kaikki on käsitelty kuva kuvalta ja rytmitetty kohtaus kohtaukselta niin tarkasti, ettei niin viitseliästä ammatitaituruutta enää uskoisi näkevänsä kuin elokuva-arkistossa. Kaiken päällä soivat kirkkaasti ja kovaa kansanlaulut, kuorojen poljento, joka sattuu sopimaan vähän liiankin hyvin tähän aikakauteemme. Vaan harvoinpa on internatsionaalikaan kuulostanut ja näyttänyt niin komealta kuin tässä filmissä.

Tätä aikalaiskuvaukselle omistettua musiikkidramaa kestää noin puoli tuntia. Sen varrella vuodetkin vierähtävät, musiikkiryhmä nousee kuuluisuuteen ja pääsee Berliinin nuorisofestivaaleille. Tästä eteenpäin elokuva alkaa pahasti pirstaloitua, kun päähenkilöt Zula ja Wiktor nostetaan etualalle. Näin kieslowskimainen aikalaiskuvaus muuttuu tunnin mittaiseksi imelähköksi romanssiksi, jossa rakastavaiset ovat valmiita uhraamaan itsensä yhä uudelleen toistensa luokse päästäkseen. Tarina pohjautuu kuulemma "löyhästi" ohjaajan vanhempien tarinaan.

Elokuvan alkupuoliskolla on väistämättä tullut ajatelleeksi, että mitähän Kieslowski itse olisi saanut tällaisesta aiheesta ja musiikista irti. Samalla tavoin on seuraavan tunnin ajan väistämätöntä miettiä, miten tavanomaisiin poseeraaviin kuvakeinoihin Pawlikowski päätyy kuvatessaan ranskalaiseksi hullun rakkauden tarinaksi muuttuvaa romanssiaan.

Lopulta Pawlikowski menee tasan samaan ansaan kuin tuhannet kollegansa, jotka ovat yrittäneet kuvata elämää suurempia rakastavaisia, osaamatta päättää kumman hahmoon keskittyä antaakseen tasaveroisen kuvan intohimon voimasta. Tuloksena on kammottavan kliseisiä panokuvia puolipimeällä ullakolla ja muutaman minuutin mittaisia episodeja kaukomailla. Ehkä "Cold War" -elokuvaa olisikin romanssina verrattava siihen, miten tavattoman tirkistelevä ja laskelmoiva "My Summer of Love" (2004) oli samalta ohjaajalta. Ainakin tämä laskelmoiva puoli on syytä pitää mielessä ennen kuin rientää ylistämään "Cold War'in" mustavalkokuvauksen mestarillisuutta.

Kohtalokasta pariskuntaa esittävät näyttelijät, Joanna Kulig ja Tomasz Kot, täyttävät kyllä tehtävänsä. Ei ole heidän vikansa, miten fetissimäisesti Pawlikowski kuvaa blondia kaunotarta. Rakkautta ja näyttelijä Kuligia pariisilaisissa lavasteissa Pawlikowski näkyy käyttäneen  myös "The Woman in the Fifth" -ohjauksessaan (2011), jossa Ethan Hawke ilmeisesti rytisyttelee myös Kirstin Scott Thomasia. Ehkä "Cold War" on sitten huoliteltu kompromissi pariisilaisen turistiromanssin ja metafyysisen pastoraalin välillä?

Tottahan Kieslowskikin omistautui vanhoilla päivillään "tutkimaan" naispäähenkilöidensä ulkonäköä. Mutta ohjaajana hän sai Irene Jacobin ja Juliette Binochen kaltaisista verettömistä näyttelijöistä irti enemmän kuin kukaan muu ohjaaja. Pawlikowski taas tekee kaikesta tarkoituksellisen alavireistä, jolloin näyttelijöistä ei odotakaan enempää kuin osuuden lavastuksesta. Tärkeässä sivuroolissa nähdään sentään tiukkailmeinen Agata Kulesza, joka antoi uskottavuuden ja selkärangan "Idalle". Nähtäisiinpä vaan enemmän.

Nyt tuloksena on juonellisesti onttoa, kohtaus kohtaukselta viilenevää katsojasuhdetta. Sitä ei mitenkään kestäisi yli sen puolitoistatuntisen mitä "Ida" ja "Cold War" vaativat.

Muuta varsinaisesti varoittavaa ei "Cold War" -elokuvastakaan tarvitse sanoa kuin että sen lopetus on yksi idioottimaisin klisee mitä on aikoihin nähty tällaisissa metafyysikallaan flirttailevissa slaavifilmeissä.

Paluu Bremenistä

Team Finlandin asuinmodulin aterianurkka

Kello 3.45 - 4.15 paikallista aikaa suoritin onnistuneen kuukävelyn. Kuu paistoi, minä kävelin. Asuinmodulin kapteeni tuli avaamaan ilmalukon, josta miehistön kaksi viimeistä jäsentä olivat vastikään tulleet jättimäisten Gagarin-ilmapallojen kanssa. Kapteeni ei ollut ilmapalloista yhtä liikuttunut kuin miehistö. Minä liikutuin ulospäin. Frau Renate oli uhannut laittaa kansainvälisen avaruusaseman yöksi takalukkoon, joten tunsin paenneeni kohtaloa. Tuskinpa tulin itsekään ajatelleeksi, että romaanini Läpinäkyvä kuolema sijoittuu juuri tulevaisuuden Bremeniin. Ajattelin ehkä tulevaisuutta, jonka olen hukannut.

Yö oli haalea kuin ajatus nahkahousuissa, kävelin uinahtaneen sivilisaation reunalla kohtaamatta yhtäkään saksalaista. Mutta heikäläinen lähetyskoneisto toimi yössäkin täsmällisesti. Aikataulun mukaisesti raitiosukkula 6 lähetti minut pysäkiltä F kello 4.30 saavuttaen Bremenin paikallislentojen lähtöaseman 4.46. Halpamatkani halpapaluuta sain odottaa Ryanairin omassa halpahallissa, joka oli kylmä puolipimeä luola, jonne mentiin varsinaisesta lentoterminaalista vessan takaa kierreportaita alas. Tulipa siinä tuumituksi, millainen mahtaisi olla Ryanairin kuulento. Oma kyytini sentään lähti ajallaan. Näin auringonnousun pilvien yllä ja sain kylmän sateen niskaani Tampereen taivaan alla.

Kello 10.50 olin taas takaisin kotosohvallani kuin mitään avaruutta tuolla jossain ei olisikaan. Poissaollessani triopsit olivat kuoriutuneet ja vaimo lähtenyt Turkuun. Tällaista sattui Gagarinillekin kaiken aikaa. Mukanani avaruuden ääreltä toin vain Aviation Week -lehden. BIS:n julkaisu, jota hämmästellen luin ensi kertaa jo 30 vuotta sitten, samoin kuin avaruusaiheita valitutpalat-tyyppisesti makusteleva Room-lehti eivät sisältäneet mitään kriittisesti aiheitaan esittelevää artikkelia. Propagandan kaikkineen jätin Bremeniin.

2000-luvun alulla haikailtu luonnontieteiden ja ihmistieteiden vuoropuhelu ei ole avaruusaiheiden kohdalla edes lähtökuopissaan. Silti sinne avaruuteen ollaan kovasti menemässä ihmis- eikä konekunnan nimissä eikä tätä epäsuhtaa kukaan muu kyseenalaista kuin se yksi hoopo miljardööri. Aviation Week näkyi olevan ainoa julkaisu joka osoitti kriittisestä asenteestaan huolimatta kunnioitusta mr Muskin sellaisille suunnitelmille, että viedään viisi kuvataiteilijaa Kuun kiertoradalle jotta ne palattuaan levittäisivät kuuvisioita taiteen keinoin. Itse en sellaiseen taiteenkäyttöön usko, ja ehkä ei kukaan muukaan. Mutta usko uskomiseen riittää koneunien parissa pelottavan pitkälle.

Kolmas päivä Bremenissä

Eilisen konferenssipäivän huipensi jäämaailmojen (kuiden, oikeasti) poraamista käsitellyt symposium ja sen jälkeen maallikkosaarnaajan karismalla esiintynyt gravitaatioaaltojen tutkija (Karsten Danzmann, Planck-instituutin johtaja), jonka esitys oli varsinainen 'teknologisen ylevän' apologia. Jo sen todistaminen paikan päällä oli tämän matkan arvoinen. Luento päättyi esiintyjän lupaukseen, että hän aikoo olla hengissä siihen saakka että LISA2-mittain kuulee g-aalloista alkuräjähdyksen äänen. Hänen edeltäjänsä oli vastaavasti vannonut olevansa hengissä siihen, että g-aalloista saadaan todistus, ja näin kävikin 2015 syyskuussa. Tämä oli ilmeisesti todistus saksalaisesta päättäväisyydestä, verrattuna siihen, että Einstein muutti viisi kertaa mielensä siitä, onko g-aaltoja edes olemassa. Nationalistinen hehkutus Planck-instituutin menestyksestä oli sitä luokkaa, että suomalaista se enemmän kylmäsi kuin kuumotti. Ja toki tuo g-aaltojen mittailu paljastaa, kosmoksen mysteerien lisäksi, millien tarkkuudella pohjavesien sijainnin Maassa, joten se pelastaa myös ihmiskunnan. Ja niin edelleen.

Sitten toipumaan seminaarikaljalle. Yleensä istun keskiviikkoiltoina nuorten herrojen kanssa leffavisassa, mutta eilen istuin nuorten herrojen kanssa sporttibaarin tupakkahuoneessa, ja arvailin mitä mikäkin akronyymi tarkoittaa. Avaruusteknologian kohdalla akronyymien hallinta kuulostaa sisäpiirin salakieleltä. Toisen tuopillisen kohdalla sitä tuntee jo ymmärtävänsäkin. Tupakkahuoneessa istuimme siksi, että se oli erillinen baaritilansa, jossa oli kymmenen eri oluthanaa verrattuna happipuolen yhteen.

Kotimatkalla Mikko otti Team Finlandista valokuvan taustanaan ainutlaatuisen kirkas tähtitaivas. Suomalaisia täällä on ilmeisesti kymmenkunta ja useimmat tuntevat toisensa jo opiskeluajalta ja viimeistään SATSista eli suomalaisten avaruustutkimuksen seurasta. Scifikin on ilmeisen hyvin tunnettua ja valikoitua niissä piireissä, vaikka toiseen suuntaan liikettä on vähän. Edes URSA ei ole näkyvillä scifistien tapahtumissa ja tapaamisissa. Kuulemma URSAssa on ollut varsin eri tavoilla painottuneita vaiheita historiassaan; joskus scifi-myönteistä, joskus hörhöisää, nykyään asiapitoista.

*

Tänään torstaina on leuto pilvinen päivä. Edellisten aamujen tavoin konffapäivä alkaa ohjelmanumeroiden valinnalla. Vaihtoehtoja on loputtomiin, mutta kaikki scifistiä kiinnostava ei ole humanistin koulutuksella sulatettavaa.

Tämän päivän esitelmävalinnat epäonnistuivat. Aamulla kuunneltu sessio avaruustieteiden opettamisesta "nontraditional way" koostui pedagogisesti epätasaisista esimerkkitapauksista: suomalainen spacetruck ja Itävallan analogiset astronautit oli ok, niihin verrattuna kiinalainen ja venäläinen esitys oli paperilta sitatoitua hyminää. Kävin sitten kuuntelemassa pari esitelmää kvanttiteorian sovelluksista avaruusteknologiassa, mutta esimerkit olivat eilispäivää, jopa minulle.

Lähdin kaupungille, pääsin lautapelikauppaan ja sitten tavaratalon dvd-osastolle. Söin halpisvietnamilaista, join halpisolutta kanavan varressa ja päättelin elämäni olevan niin halpislinjalla ettei konferenssin miljardiatmosfääriin kandeisi enää palatakaan.

Palasin silti, jututin DLR:n "young professional" -badgella varustettua heppua, joka oli yhtä young ja yhtä professional mediakontaktina kuin minä. Sitten se ärsyyntyi, kun kysyin, onko Planck-instituutti niiden keulakuva. Ei, se ei kuulu lainkaan heihin, ei myöskään yliopistot. Silti DLR on täällä näyttelyhallin keskipiste, iso kaksivyöhykkeinen alue. Sen kehittämä CIMON-tekoäly, "flying brain", on näköjään jo käynnistynyt astronauttien avuksi. Mutta tekoäly näyttää olevan aihe, josta asiantuntijat ja etenkin firmat puhuvat tuotemerkki edellä, ilman tarkennuksia siihen älylliseen hyötyyn.

Iltapäivän valintana oli iso Life in Space -yleisöluento, jossa puhuttiin tuttuja juttuja erityisesti Marsin tutkimisesta. Mars on edelleen kiusallisen kiihottava aihe yritysten ja järjestöjen johdolle. Marsin omittavuutta kansallisiin tai tieteellisiin menestyksiin hankaloittaa yhteistyön välttämättömyys. 2020-luvulla lukuisat toimijat haluavat toteuttaa Marsiin mission, vaikka tavoite on vain näytteiden saaminen ja tuominen Maahan. "Twentytwenty it will be really busy", sanoi eräskin alustaja. Toinen (Dava Newman) tunnusti ongelmaksi sen, miten vähän kehitystä on tapahtunut 50 vuodessa edes avaruuspukujen osalta, vaikka ne ovat käytännössä pienimpiä mahdollisia avaruusaluksia. Tällaisen toteamuksen jälkeen utopiat Marsin kolonialisoimisesta kompuroivat rumemmmin kuin perna aurinkotuulessa.

Toinen päivä Bremenissä

Tänään löysin pelikaupan, Highlander Games, mutta se on kiinni, kuten kaikki muukin. On Saksojen Yhdentymisen Päivä, kansallinen juhlapäivä. Ei siis sen 1870-luvulla tapahtuneen historiallisen pakkoyhdentymisen, vaan vuonna 1990 tapahtuneen ja historian lopettaneen yhdentymisen.

Idylli Bremenin vanhassa keskustassa.

Aurinko paistoi juhlapäivän kunniaksi viimeinkin lämpimästi. Bremenin keskustassa harhaili kaltaisiani turisteja liian paksuissa syystamineissa, etsimässä aukiolevaa ruokapaikkaa josta saisi muutakin kuin kebabia. Döner-puoteja onkin varmaan viisi per kortteli.

Tulimme tänäänkin porukalla 9:ksi konferenssialueelle, ohjelmat alkaa täällä aikaisin, pressitilaisuuksia olisi jo 8:lta. Mihinkään ei kyllä kannattaisi tulla ajoissa, sillä aikatauluihin suhtaudutaan niin yliolkaisesti, että Suomessa se olisi skandaali. Aamulla kuuntelin Mars-missioiden symposiumia, eipä niissä mitään järisyttävää tietoa ollut. Symposiumin pj kuitenkin avasi tilaisuuden kiroamalla lehdistön, jonka mielestä Marsin suhteen insinöörit eivät ole edenneet mihinkään, kun eivät ole astuneet planeetan pinnalle. Insinöörin näkökulmasta Marsin valloitus on edennyt jo vuosikymmenniä, koska sen suuntaan on tehty jo yli 50 missiota 1970-luvulta lähtien. Ja 2020-luvulla tulemme saamaan... lisää laatikoita, luotaimia ja robotteja edustamaan ihmiskuntaa. Edistykseksi riittää siis se, jos ensimmäinen seismografi alkaa lähettää dataa Marsin maaperästä joskus ensi vuonna. Jos siis onnistuu laskeutumisessa.

Median ja insinöörien välistä ymmärrystä etäännyttävät ne komeat videosimulaatiot, joissa Mars-luotaimet suorittavat pehmeän laskeutumisen planeetan pinnalle. Sellaisia kun näkee useamman kerran, niin jää mielikuva, että tottahan tuossa on ihminen mukana, ja miksi ei olisi? Tosiasiassa, muistutti eräskin alustaja, se mikä videolla tapahtuu 30 sekunnissa, vaatii luotaimelta 6 kuukautta.

En rohkene sanoa, että täällä mitään oppisin. Muuta kuin suhteellisuudentajua. Opettavaisinta on lähinnä sen todistaminen, miten jättifirmat ja kansallisia etuja puolustavat järjestöjohtajat käyvät kohteliasta kamppailua jossain avaruusnörttien yläpuolella. Yhteistyötä tekevä Eurooppa kuulostaa myyttisemmältä maailmalta kuin kolmen maailmanmahdin yhdessä tavoittelema Mars. Jotain tästä kehitystrendistä, jossa miljardiluokan firmat ovat valtioita mahtavampia toimijoita, osoittaa Mikon esimerkki: Apollo-ohjelman aikoihin Yhdysvalloissa oli loputtomiin firmoja NASA:n alihankkijoina, nyt avaruusteknologia on kahden firman hallussa, Boeingin ja Lockheed Martinin. Molemmat ovat isosti esillä täälläkin, paljon isommin kuin NASA.

Voisi kuvitella tällaisten miljarditoimijoiden masinoivan ja mesenoivan konferenssin yleisöä shampanjalla ja kaviaarilla. Mutta Arianespace-yhtiö oli jakanut kilokaupalla makkaroita eilen illalla.  Ne ovat niin epätoivoisia, selittivät konferensseja kokeneet nörttiherrat, koska ne tietävät että niiden Ariane-raketit ovat liian vanhanaikaisia käytettäviksi.

Makkarat ja kertakäyttöiset kantoraketit ovat toistaiseksi kiehtovin scifistinen yhdistelmä. Onko se sitten pehmeintä vai kovinta scifiä, se on saman mittakaavan kysymys kuin Saksojen Yhdentyminen.