Niin se vain aika rientää.
Nyt on tultu Samuelin elämässä siihen vaiheeseen, että päiväkoti jää taakse ja loman jälkeen suunnataan koulun penkille.
Ainakin toistaiseksi tämä muutos tuntuu enempi raastavan äitiä, kuin poikaa.
Tosin tällä viikolla asia on saanut Samuelinkin mietteliääksi. Pojilla on ollut viimeinen viikko päiväkodissa ennen loman alkua. Daniel palaa tuttuun ryhmään taas syksyllä, kun Samuel puolestaan aloittaa koulun. Tällä viikolla on Samuel ymmärtänyt sen, että ei nääkkään tuttuja kavereita enää päivittäin jatkossa. Se on hämmentänyt pojan mieltä kovasti. Paljon on kysellyt ja pohtinut, että tarkoittaako se sitä ettei näe kavereita enää koskaan? On yhdessä puhuttu asiasta ja tultu siihen tulokseen, ettei sen tarvitse sitä tarkoittaa. Tuttuja kavereita voi pyytää kyläilemään ja uskoisin että koulusta saa myös uusia kavereita kunhan kerkiää.
Samuelin lähestyvä koulun aloitus on nostanut äidin tunteet pintaan. Omia koulumuistojani värittää kiusaaminen ja vaikeus oppia. Olen luottavainen Samuelin koulun suhteen, vaikka asioihin keskittyminen tuottaakin vaikeuksia ja vauhtia löytyy muillekin jaettavaksi. Samuel on nyt jo saanut valtavasti tukea tulevaa koulunkäyntiä ajatellen, melkein koko kaksi vuotta päiväkodissa. Lisäksi pääsee aloittamaan koulun pienluokassa.
Asiat ovat järjestyneen pikkuhiljaa pitkin kevättä. Turvallisin mielin saamme siis koulun alkua odotella. Onneksi tällanen (joskus liikaakin) huolehtiva äiti saa rukouksin lähettää pojan kohti uusia seikkailuja. Tietäen että, Taivaan Isä pitää huolta lapsestaa.
